"Kiehuvan kuumaa kukkaistuoksuako!" huusivat pienet nummenkukkaset.
"Valehtelet, virvatuli! Kukkien tuoksuhan on viileätä ja raitista!"
"Vait, vait!" kuiskasi muratti. "Vait, nummenkukkaset, etteivät saunakukat, eikä lehmuksen ja seljapuun kukat teitä kuule ja tietämättömyydestänne rankaise."
Liekki naurahti ilkkuen ääneensä, kiemurteli, hyppelehti ja jatkoi kertomustaan:
"Polttavan kuumaa kukkaistuoksua lehahtaa kristallirasian ympärillä; — lumivalkeat, kimaltelevat sokeripalaset paistavat sen pohjalla. Kuumasti suutelee teekukkatuoksu sokeria ja kuiskailee sille hiljaa: Vieläkö muistat kotimaatasi, kuuman vyöhykkeen polttavaa aurinkoa? Vieläkö muistat, kuinka se sokeriruoho-vainioita poltti, kuinka neekerien mustat kädet leikkasivat korkeat korret, kuinka mustat kädet sinua hellästi hoitivat, sinä valkea makeinen? — Sokeri on ääneti, ei vastaa mitään! Sokeri tietää varsin hyvin, ettei kuuman vyöhykkeen polttavat auringonsäteet koskaan ole sitä suudelleet, — se kun on valkojuurikkaasta valmistettu!"
"Todistappas tuo! Rikkiviisas virvatuli!" ärähti professori huuhkaja. "Sokeria valkojuurikkaasta jo 20:tä vuotta sitten! Todistappas! todistappas!"
"Hei, hei! Mitä se minuun kuuluu!" huusi liekki. "Olen väsynyt. En todista mitään. — Kattila ylläni visersi niin hassunkurisia säveleitä, — kurkkuääniä, porisevia liverryksiä. Pysähtyi sitten yht'äkkiä, ikäänkuin hengästyneenä. Silloin viittaa äiti. Tyttö nousee nopeasti, nostaa kattilan tulelta, kumartuu minun puoleeni. — Lämmin hengähdys liitää ylitseni. — Vai niin! Henkeänikö se on uhkaavinaan! — Elämäni on minusta hauskaa. En tahdo kuolla, — en! Tahdon vielä elää. Viihdyn niin hyvin hauskassa seurassa. Työntäydyn taaksepäin ja taistelen liekehtien henkeni puolesta. — Puhallatko sinä minua, kaunis lapsukainen? — Enpä pelkää rusohuuliasi! — Minäpä puhallan sinua! — varo itseäsi! — hei vaan! — minunpa henkeni on kuumempi kuin sinun! — Voi minua! — Nytpä kumartuu herttainen nuorukainenkin puhaltamaan! Silloinpa ei liehuminen auta! Hän puhaltaa voimakkaasti — puhaltaa minut sammuksiin!"
"Voi, voi!" huokasi lummekukka. "Jos tulet elävät ainoastaan sammuaksensa, niin onpa se surullista elämää!"
Virvatuli pyörähti vielä pari kertaa lieskaten ympäri, hypähti korkealle ilmaan, — mutta — loiskis — se lipsahti lampeen ja sammui.
Taaskin tuikahti tuolla tuonentarhassa. Jotenkin likellä rantaa värähtelee hämärä pieni tulonen. "Se liukuu vitkaan lähemmäksi, pysähtyy usein ja kuuntelee arasti joka ääntä, jokaista heikkoa tuulenhengähdystä. Vienoinen ääni valittaa: 'Voi, voi! Summean suon viima tulee! Minä liekkiparka menehdyn, menehdyn.' Ja pikku tulonen pujahtaa myyrämättään taakse ja piiloutuu sinne."
"Ei tuo käy laatuun! Ei se sovi!" huusivat kultakuoriaiset. "Tahdomme nähdä ja kuulla sinua, pieni virvatuli. Sinun täytyy tulla lähemmäksi."