"Täytyykö hänen sitten todellakin kuolla?" kysyn tuskaa täynnä ja katselen ympärilleni. Puolikehässä seisovat siinä tarkkaan suljetut rohtopullot pitkine, valkeine partoineen. He nyökkäävät ääneti vastaukseksi huolekkaaseen kysymykseeni. — Onhan hänellä vielä niin paljon voimia — kuulkaa vaan hänen puhettansa! — "Hän kuolee! — Ei tänään, mutta piakkoin. Muutamia päiviä vain on hänellä jälellä!" kuuluu hiljainen vastaus. — Tässä on vieressäni mieto kuumejuoma; — vähän vaan on pullossa jäljellä. — Etkö sinä saata auttaa? — "Kolme kertaa hän minut tyhjensi, — eikä minusta ollut ollenkaan apua!" "Entä sinä, sakea, ruskea rohto! Sinussa on elämää! Kuohuthan lasissasi!" — "Vait, vait! — Olen työni tehnyt! En enää hänen huuliansa kostuta! Vait, vait, vait!" — Mutta sinä olet vasta tullut, — kirjava lakki on vielä päässäsi ja sairashuoneen lämmin ilma huokuu kosteata sumua kylmälle kupeellesi, — sinä tulet tuorein voimin ja tuot myötäsi elämän! — "Muuta en tuo kuin itseni. Viimeiseen pisaraan asti hän minut tyhjentää — ja kuolee kuitenkin, — kuolee —- kuolee!" — Kuuntelin taas sairasvuoteelta kuuluvaa keskustelua. — Sairas puhui erosta, puhui puolisostaan, lapsestaan, nuoresta ja turvattomasta Hannastansa. — Nuorukainen katsahti nopeasti häneen. — "Hannako nuori ja turvaton? Niinkö sanoit, rakas äiti? — Jäähän hänelle hellä isänsä — ja — ja —. Onko mahdollista — äiti? — Saattoiko toivova sydämeni minut niin kokonaan harhaan viedä? Ettekö te — sinä ja isäkin — oi, uhkarohkeutta kai oli uneksiakaan sellaista, — ettekö ole aikoneet minua aarteenne holhoojaksi?" Sairas hymyilee lempeästi, kyynelsilmin. Laskee raukean kätensä nuorukaisen päälaelle, — silittelee tuuheita, tummia kiharoita. — Puhuu sitten taas. — Kyllä nuorukainen oli oikein käsittänyt heidän aikomuksensa, — kyllä sekä isän, että hänen hartain toivonsa on kerran saada nähdä hänet heidän tyttärensä puolisona ja siten liittää hänet, jos mahdollista, vielä kiinteämmin heidän kotiinsa ja sydämiinsä. — Näin sanoo äiti. — Mutta tuo on vielä niin himmeätä, niin kaukaista. — Äiti ei saa nähdä tytärtään morsiusseppele päässä! Sentähden hän — viimeisenä maallisena toivonansa tahtoisi niin kernaasti, — se kun tekisi eron helpommaksi, saada yhdistää Hannan ja nuorukaisen kädet ja siten vielä tänään kihlauksen kautta liittää heidät toisiinsa ja laskea perustuksen heidän tulevalle onnellensa.
"Urrr, urrr," kurnuttivat sammakot lammessa.
"Mitä se oli?" kysyi liekki.
"Hiljaa siellä alhaalla!" kuiskasi lumpeenkukka. "Täällä kerrotaan tarinoita ihmisistä. Ette nyt saa häiritä."
"Nuorukainen kavahti pystyyn", kertoi tuli. "Seisoi suorana vuoteen vieressä. — Rinta aaltoili, — posket paloivat. — Hän katsahti sairaaseen, — tahtoi puhua, mutta kääntyi kuitenkin vaieten pois. — Astui pitkin askelin edestakaisin. — Minunko himmeä valoni hänet niin kalpeaksi teki? — Tehneekö tarjottu onni kalpeaksi? — Riemusta hehkuen oli hän kuunnellut äidin sanoja. Nyt kuvastui ankara taistelu hänen kasvoissaan. Huulet olivat tuskallisesti puserruksissa, otsa kalpea.
"Tuossa hän taas seisoo vuoteen ääressä ja puhuu. En ymmärrä noita väräjäviä äänteitä. — — Kuinka? Kieltäytyykö? — kieltäytyykö? — luopuuko onnestaan? — Niin. — Kunpahan olisin tuota kaikkea käsittänyt! Sairaan molempiin käsiin hän tarttuu ja rukoilee, ettei äiti ennenaikaisella sitoumuksella herättäisi lastansa sen suloisesta rauhasta, — ettei pakoitettaisi Hannan lapsellisia, viattomia huulia lausumaan lupausta, johon sydän ei häntä vielä kehoita. Kypsymätöntä onnea ei sano nuorukainen tahtovansa elon puusta poimia, ei sellaista hedelmää, joka ehkä vielä vaati vuosikausien päivänpaistetta ja sadetta, kypsänä hänelle syliin vierähtääksensä.
"Nuorukainen oli syvästi liikutettu. — Hänen sanansa olivat hartaat, vakuuttavat, todistavat. — Sairas ei paljoa puhunut, — jonkun sanasen vain heikolla äänellä, — hiljaa kuiskaten, — levottomasti ja tuskaisesti. Nuorukainen nostaa kätensä. Kuulen selvään hänen lausuvan: 'Katso, rakas äiti, tähän käteen on Hannan tulimerkki poltettu. Tätä näin merkittyä kättä en koskaan tule kellekkään toiselle antamaan!'"
"Urrr, urrr, urrr!" kuului taas lammen pohjalta.
"Oi, minua pelottaa! Tuo kuuluu niin kolkolta!" vaikeroitsi liekki ja vapisi niin, että pieni tammenterho alkoi, aavalla merellä vellovan venheen lailla, huojua.
"Voit olla aivan rauhassa", sanoi lumpeenkukka. "Sammakot ovat minun vanhoja ystäviäni. Niillä on vaan niin synkkä elämänkatsanto."