Ja liekki rauhoittui ja jatkoi kertomustaan:
"Vuoteen vieressä polvistuneena, sairaan yli kumartuneena, puhuu nuorukainen rakkaudestaan, toivostaan. Sanoo sairaalle kuinka herttainen ja viehättävä Hanna hänestä on, — kuinka kallis hänen sydämellensä. — Oi, katso äitiä! — Näen poskensa punottavan, silmänsä kirkkaasti kiiltävän! — Elonhehkua se on! — Kyllä hän kuitenkin saa elää, — saa vielä nähdä lastensa onnen!
"Rohtopullot kilisevät. — Taas kaikuu heiltä vastaus: 'Kuolonhehkua!
Kuumehehkua! Etkö kuule? Etkö näe? Kuume, kuume palajaa!'
"Oi, kyllä kuulin, kyllä näin! — Kuulin kuolonmadon seinässä kolkuttelevan, — kuulin suurten siipien suhinan. — Tuolla takana hämärässä nurkassa, kaukana heikosta valokehästäni, — siellä liikkuu, siellä lentää, siellä huiskii haaraisia yölepakko-siipiä, — siellä heiluu harmaita usvaharsoja! — Niin painostava, niin ummehtunut on ilma. — Pää peitossa lähenee kummitus, — korkealla katon tasalla se liitelee ympäri huonetta, — etsii varjoa. Käy sitten kiini vuoteen uutimiin, — tarttuu niihin kynsillänsä ja pysytteleikse siinä riippumassa. Kuuma, tulinen kuin hehkuva rauta, on sen kova koura. Oi kauhistusta! Minkälaiset kasvot harmaitten poimujen takaa irvistävät! — Kalpeat ja vääristyneet, — silmät ammollaan, — hapset hajallaan! Huu! Kääräse harsosi eteen! — Taas pistää se päänsä esiin, — mutta nyt kuvaten kukoistavaa nuoruutta, — ruusuja, hymyä ja kiiltäviä kutreja. — Vielä toisia, taas toisia ja yhä toisia sellaisia kasvoja, — kaikki kuitenkin alkujansa samoja, — kokonaisia rivejä häilyväin, harmaitten huntujen alta pilkistäviä kasvoja liitää, kiitää sairasvuoteen ympärillä.
"Eikö nuorukainen niitä näe? Haaraiset siivet riippuvat niin likellä sairasta, — tuliset kynnet kopristavat kovasti riutunutta rintaa. — Nuorukainen koettelee kädellänsä sairaan otsaa, — kuuntelee huolestuneena epätasaista hengitystä.
"Silloin aukeni ovi hiljaa. Keveitä askeleita kuului. Suloinen tyttönen, armas ja ystävällinen, kuin auringon säde, oli hiipinyt sisään. Kätönen siirsi uutimia ja lempeä ääni kysyi: 'Lieneekö armas äitiseni nukkunut?' Levottomasti katselevat sinisilmät sairasta, huolissaan ja kysyvästi äänetöntä nuorukaista. — Tyttö istuutuu pienelle jakkarallensa ja järjestää huolellisesti äidin peitettä. — —
"Voi, kauhistusta! Tuollahan se lentää!" huudahti samassa liekki.
"Ettekö näe noita monihaaraisia siipiä ja harmaita huntuja?"
"Mikä lentää? Kuka? Missä?" kysyivät yhtäaikaa säikähtyneinä lumpeenkukka, kuoriaiset ja kasvit.
"Kuume lentää! — Ettekö näe? — Tuolla toisella puolella, suureen puuhun päin!"
Kyllä. He näkivät tiheän harmajan varjon, — eikö liene ollut pilvi, — leijailevan tuonentarhalta päin puitten latvojen tasalla rantaa kohti. Vanhan vaahteran tummiin lehviin se katosi. Puun alla istuva nuori matkamies tunsi kuuman hengähdyksen kasvoillansa; harmaita huntuja häilyi hänen silmäinsä edessä, suuret siivet suhisivat hänen ympärillänsä. Hän huitoi sauvallansa suurta yölepakkoa. Silloin varjokuva suli vesipisaroiksi, jotka kylmänä sateena äkkiä valuivat maahan ja kastelivat pojan aivan läpimäräksi, niin että häntä luita ja ytimiä myöten värisytti. Poika arveli ilkeän yölinnun heilutelleen vaahteran kosteita lehtiä ja siten kastelleen hänet tuolla jääkylmällä sateella. Mutta metsän syvyydessä huusi huuhkaja ja kovemmin kuin ennen kurnuttivat sammakot. Silloin kuuli poika lumpeenkukan sanovan: "Minne pieni virvatulemme joutui?" ja huomasi samassa tammenterhon ruohoköytensä varassa keinuvan aivan tyhjänä.