Lumpeenkukka virkahti: "Oi, olipa hyvä, että sinne tuli ihmisiä, ett'et jäänyt yksin hiljaiseen kirkkoon!"
Ja liekki jatkoi:
"Näin monta herttaista ihmistä ulkona kirkon ovella. Päivettyneitä, parrakkaita kasvoja olkihattujen alla; kirkassilmäisiä, kunnon vaimoja lapsi sylissä; pitkäpalmikkoisia, uteliaita tyttösiä. Kaikki ne näkyivät odottavan ja kaikki katselivat vanhaan kirkkomaan vieressä olevaan puistoon päin. Ristikkoportti oli selki selällään ja puiston varjokasta käytävää myöten läheni verkalleen juhlallinen kulkue. Kellojen soitto vaikenee. Urkujen pyhät sävelet kajahtavat ja täysin äänin kaikuu juhlallinen, vanha virsi Herran huoneessa. Pauhaten vierivät mahtavat sävelvirrat hiljaisessa huoneessa, nousevat kohti kupukattoa ja palajavat sieltä kaikuna takaisin. Ääneti aukeaa pieni ovi. Askeleita kuuluu sivukäytävällä. Näen nuoren papin astuvan alttarille. Mitähän pahaa lienevät kukat hänelle tehneet? Hän niitä katsellessaan kalpenee ja äänetön suru kasvoilla kuvastuu. Syvään huoahtaen karkoittaa hän sen, astuu portaita ylös, nostaa kätensä ristiin rinnallensa ja rukoilee hiljaa. Kuulin paljon askeleita kirkossa, vaatteiden kahinata, kuisketta ja hälinätä. Näin kirjavata hyörinää, näin ihmisiä liikkuvan, mutta ikäänkuin unessa, utukuvina vain. Valvova liekkisilmäni katseli hiljaista rukoilijaa ja ainoastaan häntä. Näin hänen rintansa aaltoilevan ja paisuvan. Otsalla kuvastui voitonriemu ja taivaaseen päin kohotetuissa silmissä loisti autuaan rauhan vieno heijastus. Tuntui kuin olisi hänen rukouksensa hiljainen henkäys huokunut eloa ympäröiviin pylväisiinkin, kuin olisi harmaa kivi kohonnut, kasvanut, — kuin olisi kaarikatto tuolla ylhäällä laajennut, kirkastunut, tullut läpikuultavaksi, kuin olisi se urkuin säveleiden ja rukousten kannattamana kohonnut korkealle ja auennut! — Valo välähti kirkkoon. — Silloin vaikenivat urut. Papin ääni kuului täyteläisenä, sointuvana kaikuvan kautta temppelin. Hän oli kääntynyt kansaan päin. Seisoo suorana ja katselee vakavasti ja lempeästi nuorta pariskuntaa alttarin edessä."
"Morsiuspariako?" huusi nuori tarhapöllö. "Oliko siellä nyt todellakin häät?"
"Urrr, urrr, urrr", kurnuttivat sammakot taas lammen pohjassa ja poikaa vaahteran alla värisytti.
"Avioliittoa on nuoren papin siunaaminen," lausui liekki. "Kaksi nuorta sydäntä sykki autuasna ja riemullisna ja Jumalan siunaus papin kautta on nyt vahvistava heidän onnensa ijäksi kaikeksi, on nyt tekevä suloisen unelman todellisuudeksi, koko elämän ajan ja haudan toiselle puolenkin kestäväksi. Semmoista autuasta toivoa näin viehättävän morsiamen viattomissa sinisilmissä, hänen arasti, mutta sydämellisellä luottamuksella kohottaessaan katseensa nuoreen pappiin. Tämän kasvoilla asuva juhlallinen vakavuus pani hänet hieman vapisemaan. Tässä Jumalan silmäin edessä seisominen, tämän hetken pyhä tärkeys mahtoi vallata hänen mielensä valtavammin kuin koskaan, sillä hän vaaleni ja nojausi vavisten sulhoonsa.
"Tämä, kookas nuorukainen, oli onnellisen ja iloisen näköinen. Turvallisesti otti hän tytön käden, niinkuin ei muuta olisi tämän rauhoittamiseksi ja rohkaisemiseksi tarvittukaan."
"Pidä lujasti siitä voimakkaasta kädestä kiini, joka sinua niin suojeli!" kuiskasi rannan lemmikki itsekseen ja kysyi sitten rukoillen: "Oi sano, oliko hänen kädessänsä arpi?"
"Arven kyllä näin", vastasi liekki. "Mutta ei se ollut sulhon kädessä, — vaan papin kädessä oli arpi."
"Oi, poloinen käsiraukka!" surkutteli lumpeenkukka. Mutta murattiköynnös lausui: "Arpi osottaa, että tuskat ovat tuivertaneet, mutta ovat tyyntyneet. Sanoithan papin äänen kajahtaneen voimakkaasti ja sointuvasti?"