"Niin kyllä. Täyteläisenä ja mahtavana kaikuivat hänen huuliltaan ne sanat, joihin hän puheensa perusti. Profeetan sanoiksi hän niitä nimitti:
"Mutta jotka Herraa odottavat, ne saavat uuden voiman, niin että he menevät siivillä ylös kuin kotkat, että he juoksevat eivätkä näänny, että he vaeltavat eivätkä väsy."
Nuori tarhapöllö kysäsi: "Nekö sanat hän lausui nuorelle pariskunnalle, joka toivorikkaana, nuoruutensa kukoistuksessa ja onnensa kyllyydessä seisoi hänen edessään? Ne sanat olisi kalpea mies saanut itsellensä saarnata!"
"Hän seisoi vankalla pohjalla", lausui liekki. "Ihana voitonriemu loisti hänen otsallaan. Mutta onni ja ruusuposket ne ne vahvaa tukea tarvitsevat, etteivät horjahtaisi ja kalpeneisi. Sentähden kehotti nuori pappi nuorikoita hartaasti etsimään sitä tukea, joka ijankaikkisesti vahvana pysyy. — Sitten antoi hän heidän vaihtaa sormuksia ja siunasi heitä."
"Mutta kun morsian, heidän sormuksia vaihtaessaan, näki arven papin kädessä, miten silloin oli?" kysyi muratti.
"Heidän sormuksia vaihtaessaan ei morsian muuta nähnyt kuin sormuksen. — Ja joskin hän jonkun käden näki, oli se sen kalliin käden, joka tästä lähtien oli hänen sormustansa kantava. Mutta se käsi oli hienopintainen ja sileä, eikä siinä arpea ollut."
"Taaskin soivat urut. Riemukkaan kiitosvirren valtavat aallot vyöryivät mahtavasti Herran huoneessa. Toimitus oli päättynyt. Laulu vaikeni. Urut vain vielä viehkeästi ja hiljaa soivat. Itkien lepäsi morsian isänsä sylissä. — Näin tervehdyksiä, kuulin onnentoivotuksia. Kaikki tungeskelivat, kiirehtivät kohti ovea. Suntio läheni alttaria, — kaikki oli lopussa."
"Aina vaan arpi, — tuo arpi kädessä!" kuiskasi kuuntelija vaahteran alla. "Minäpä tunnen käden, jossa on sellainen arpi."
"Semmoisetko häät ovatkin?" kysäsi nummenkukka. "Hauskemmaksi minä niitä kuvailin!"
Samassa vilkahti kirkas, salamantapainen valo suolla. Kaksi korkeata, solakkaa, häikäisevän kirkasta liekkiä ilmestyi likelle rantaa. Toinen lehahteli ja liekehti levottomasti leimuten, toinen taas tanssi sen ympärillä somissa kierteissä ja kaarteissa ja huusi reippaasti: "Tulkoon tänne, ken tahtoo kertomustamme kuulla! Pitäkää varalta! Ei se kauvan kestä!" Se liiteli vedenpintaa myöten rantaan, nojausi notkeasti puunjuureen ja alkoi tarinansa: