"Tanssijaisissa minä olen ollut. Siitäpä tahdon kertoa."
Kovakuoriainen virkkoi: "Saattaahan sinusta nähdäkin, että olet tanssijaisissa ollut. Tanssit niin taitavasti."
"Oi ihanata vapautta", virkkoi virvatuli, syvään hengähtäen. "Oi, ihanata vapautta avaralla, kostealla suolla! Täällä saa liikkua, liehua vapaana, kynttiläjalatta ja sydämettä! Saa tanssia ja hyppiä niitynnurmella, saa uiskennella ja sukeltaa suolammikoissa! Luuletteko minun uskaltaneen tanssijaisissa tanssia! Suorana ja jäykkänä, sitkeän sydämeni varassa, täytyi istuani koko ajan! Sydäntä pitkin alaspäin laskeutumista, kuitenkaan maahan asti pääsemättä, kaihomielistä leimuamista, — ikävään menehtymistä, — siinä kynttilän elämä!"
"Missä tanssijaiset olivat? Kuka ne piti?" kysyi kuoriainen.
"Niin, kuka ne lienee pitänyt!" kysäsi liekki ja vilkaisi toveriinsa, joka sen takana kirkkaasti loimotti. "Kuka ne lienee pitänyt? Kaiketi lähteenhaltija, joka siellä ihanassa vuoriseudussa kaikki anteli. Kaikki ihmiset, jotka siellä tanssivat, olivat haltijan vieraita, olivat kaukaa tulleet sinne ammentamaan ihmeellistä terveysvettä sen lähteestä. Tosin en lähteenhaltijaa tanssijaisissa nähnyt, — sali oli niin suuri ja loistava seura niin kirjava, ihmisiä tuhkatiheässä. En siis tiedä, hänkö, vai joku muu, tanssijaiset piti. Mutta me molemmat, siskoni ja minä, olimme ainakin läsnä. Minun paikkani oli tanssisalissa, vankan akkunapylvään kupeessa. Pronssisella, seinään kiinitetyllä jalustalla istui meitä siinä kolme nuorta, sädehtivää, elon-innosta leimuavaa, tanssinhalusta menehtyvää liekkiä. Mutta seinään olimme kytketyt. Kysykääpäs vaan nuorilta ihmistyttäriltä, onko hauskaa istua seinänvierustalla, kun hurmaavat, lumoavat soitonsävelet kutsuvat tanssiin! Vieressäni oli avonainen akkuna. Oransintuoksua ja raitista yö-ilmaa virtaili siitä saliin. Hurmaavaa, kuin soitto, on oransintuoksu. Nuoret liekit kuuntelevat kernaasti sen helliä kuiskauksia. Ja sen jutellessa ja heitä hyväillessä unhottivatkin molemmat kynttilätoverini pian sekä tanssin että ihmiset. — Enpä vain minä! Minä katselin kohti suurta, avonaista ovea, näin vierasten suurissa laumoissa saapuvan."
"Kerro meille vieraista! Kuvaa meille kaikki, kaikki!" huusivat heinänkorret ja kukkaset yht'aikaa.
"Yhdestä ainoasta pariskunnasta, keinujen kaunistuksesta, tahdon teille puhua", virkkoi virvatuli. "Välkkyvänä valomerenä on sali. Silkkipukujen kahinaa, monien ihmis-äänten hiljaista hyminää ja suloista soittoa kuuluu, viileätä kukkaistuoksua virtailee kaikkialla, — ja alhaalla aaltoilee vierasten kirjavat parvet. Korkeudestani katselen kaikkea tätä komeutta ja tuhannet kynttiläsiskoset ryhmittäin seinillä ja kynttiläkruunuissa katselevat sitä myöskin. Tuolla alhaalla käy niin kirkkaaksi, — suuret ovet aukeavat, — he astuvat sisään: ihmeen ihana, sorea ja hento rouva kookkaan, tumman miehen rinnalla. Kaikkein silmät kääntyvät suloista rouvaa seuraamaan, kaikki kynttilät loistavat kirkkaammin ja valaisevat säihkyen häntä. Siitäkö hän lienee niin kirkkaaksi tullut? Valonhohde virtaili hänen silkkipukunsa valkoisille poimuille, kimalteli kultakipinöinä ruskeissa palmikoissa. Puhdas ja kuultava hän oli, kuin kastehelmi, kuin valossa kylpenyt ja valoa heijastava timantti. Lempeästi loistivat viattomat sinisilmät hänen vaatimattomasti, mutta ujostelematta astuessaan sisään, eikä hän huomannut, että kaikkein silmät ihaellen häntä seurasivat."
"Oliko ruskeilla palmikoilla ruiskukkaseppel?" kysyi pieni ruoho.
"Ei. Valkoisia ruusuja oli hänellä rinnassa, mutta ihanata päätä koristivat ainoastaan tuuheat palmikot. Sekin koriste näytti olevan liian raskas niin hennolle olennolle. Hän piti päätänsä vähän kumarassa, ikäänkuin sitä olisi painanut taakka."
"Nuori pää, jota ainoastaan palmikkotaakka painaa, ei maahan vaivu!" tuumasi muratti.