"Sanoinko sitten, ettei hänellä ollut muuta taakkaa kannettavana?" kysyi virvatuli. "Oi! Hänen minua lähestyessään huomasin otsalla ja suloisen suun ympärillä hienoja piirteitä, jotka tiesivät surua.
"Kookas, solakka mies hänen rinnallansa oli ikäänkuin kirkkaan jalokiven tumma kehys. Näin kyllä, että hän piti herttaista vaimoansa arvossa, että hän hänestä ylpeili. Hänen saattaessaan nuorta rouvaa ihmisjoukon läpi hymyilivät hänen huulensa hienosti voitonriemusta. Hei! Ylhäisen ja komean näköinen hän oli. Käskevästi säkenöitsivät mustat silmät ja kauniit olivat jalot kasvojenpiirteet!"
Mutta toinen liekki huusi kiivaasti keskeyttäen: "Elä luota häneen! Elä luota häneen! Hymy tuottaa kuoleman! — Hänen mustain silmäinsä tuliset katseet kirpaisevat, polttavat!"
Toinen taas torui, sanoen: "Vait! Vaikene jo! En kärsi, että luot varjoja kauniisiin kuviini. Olen valo ja valosta tahdon puhua. Jos sinä jälkeenpäin haluat varjoja kuvata, niin olkoon se sinulle sallittu. — Näinhän kuitenkin, kuinka hyvä ja huolellinen hän oli, kuinka hän saattoi suloisen vaimonsa nojatuoliin aivan minun allani ja pyysi häntä karttamaan viimaa, tulien ja ihmisten vihollista. — Näin heitä tervehdittävän. Kohta toiset vieraat heitä ympäröivät. Eräs vanha herra, nuoren rouvan isän nuoruuden-ystävä, tuli hänen luokseen. Kuinka armas ja herttainen hän silloin olikaan, tuo viehättävä nuori rouva! Tanssijoitakin hänelle esitettiin. Puoliso kehottaa häntä tanssimaan ja hän suostuukin suosiollisesti. Silloin kajahtaa vilkas soitto. Hän kääntyy tanssitovereineen tanssimaan. Mutta äkkiä näen hänen vielä kerran palaavan takaisin. Hän astuu miehensä luo. Aivan kalpeana ja silmät tuskaa täynnä katselee hän tätä, laskee kätensä tämän käsivarrelle ja kysyy niin sydämellisen rukoilevalla äänellä, kuin riippuisi elämän koko onni vastauksesta: 'Otto, etkö sinäkin tanssi?' 'Kyllä, armas, myöhemmin. Ensin täytyy minun puhutella paria ystävää, jotka kuuluvat olevan täällä.' Hymyillen lausui hän nämä sanat."
"Hymyilikö hän? Huulillansa vaan!" huudahti toinen liekki. "Hän lupasi, mutta uskoiko nuori vaimo hänen lupaustaan? Miten lienee ollut? Mitä hän teki?"
"Hän huokasi haikeasti ja syvään", vastasi ensimmäinen virvatuli. "Hän painoi kätensä rintaansa vasten, eikä hän enää salin läpi astuessaan ollut loistava, kuin timantti, vaan hohti himmeästi, kalpeasti, kuin kaunis kuultava helmi.
"Sitten liiteli hän tanssissa, ääneti, keveästi, tyynesti, kuin ilman kannattamana. Valkoinen silkkipuku aaltoili, poimuili hohtavana hänen ympärillään. Uskokaa pois! Häntä katsellessani unhotin oman tanssihaluni. — — Hän pysähtyy. Silmät harhailevat etsien kautta salin. Äkkiä välähtää ilonsäde sinisilmien syvyydestä. Hän näkee puolisonsa nojaavan pylvääseen salin vastakkaisella puolella, näkee tämän ystävällisesti nyökkäävän hänelle. — Jokaisen tanssin jälkeen etsivät hänen silmänsä taas, — joka tanssin jälkeen ne etsivät turhaan. Tyhjä on paikka pylvään kupeella, eikä häntä avarassa huoneessa enää armaan silmä tervehdi.
"Uudestaan ja yhä uudestaan hän leijailee tanssissa. Mutta kuinka surullisen näköinen hän on, kuinka kalpea! Valssin vilkkaassa hyörinässä karisevat lehdet ruususta hänen rinnallaan. Valkeat lehdet liehuvat hänen ympärillään, lentävät hänen jälessään. Eiköhän itsekin liene valkea kukka, josta kuihtuvat lehdet varisevat? Kuinka raukeasti hänen päänsä painuu alas! Näin, mitä ei kukaan muu nähnyt, kaksi kirkasta kyyneltä vierähtävän rinnan ruusuille. Kummallinen, kuuma kaste! Sitten kuulin hänen sopertavan pari sanaa tanssitoverilleen. Salissa on niin kuuma. Hän ei saata sitä kestää. Hän ojentaa kätensä isänsä vanhalle ystävälle ja pyytää tätä viemään häntä pois. Sanoi tahtovansa katsella muitakin huoneita."
"Oi! Viekää hänet kauvas pois, koska hänen oli niin vaikea olla!" sanoi lumpeenkukka. "Tuokaa hänet hiljaiseen metsään meidän luoksemme! Me pidämme hänestä niin paljon!"
Mutta muratti arveli: "Monta vuotta on siitä illasta kulunut ja vuodet viihdyttävät sydämiä, tuudittavat Tuonelan tuville!"