"Tuonelan tuville", toisti kaukaa väsynyt kaiku, joka oli laaksossa herännyt. Ja veden alta kuului: "Uurr, uurr!"
"Hei, hei! Valoa tänne! Liikettä, hyörinää!" huusi toinen leimahteleva virvatuli ja hiepsahti rajusti lähemmäksi. "Myrsky tänne! Pauhaa vesi! Kohiskaa, humiskaa puut! Kuulkaa minua! Kuulkaa minua! Kuunnelkaa tulenhengen tarinaa! Halveksin hiljaisia haaveksijoita, tyyntä vettä, vakavia puita! Liike on elämää! Vaihtelu on elämää! Intohimo — haa, — leimuava, säihkyvä intohimo on elämää!"
"Huu! Kuinka raju sinä olet!" huusivat nummenkukat. "Luulimme sinunkin tulevan tanssijaisista!"
"Tanssijaisista kyllä, — tanssisalista, en! Ei tanssi yksin pane sydämiä sykähtelemään, kasvoja hehkumaan! Suloisemmalta soiton säveleitä kajahtaa kullan kilinä. — Pieni huone on tyyni ja rauhainen, piilossa. Vienosti, kaukaa vain, kaikuu tanssimusiikki sinne. Täällä ovat koossa ne, jotka eivät pelkää kuumaa, huumaavaa juomaa, — jotka eivät karta intohimon kuumetta, — tuota tuimaa, turmelevaa taistelua, jota hymyhuulin taistellaan, — ottelua onnen kieppuvasta pyörästä! Tässä on aituus! Kurja voitettu! Mutta voi kurjaa voittajaa!
"Pöydällä paloin minä. Kirjavia kortteja oli siinä myöskin ja kultarahoja. Miehiä istui sen ääressä, taistelijoita. — Tunsin heidän kuuman hengityksensä mua hiipaisevan. Kiivaasti tarttui minuun milloin toinen, milloin toinen, sysäsi minua milloin sinne, milloin tänne. Oi, kuinka he hehkuivat! Tulisielu käsittää tuon polttavan tulen heidän silmissään, huulilla värähtelevän himon: Voi, voi liekkiä, että se heitä ymmärtää! Missä kulta ja kortit ovat liikkeellä, siellä väijyy valhe varsin likellä. Jääkylmä itsekkäisyys jäytää sielua ja pyhkäisee armottomalla kädellä kasvoilta kaikki inhimilliset tunteet. Peikkoja piilee kiiltävissä kultarahoissa ja korteissa myöskin. Heillä on hirmuinen valta heikkojen ihmissydänten yli. Ne vilkkuvat viekkaasti kortinlyöjille, hurmaavat, vimmaavat heidän mielensä. Oi, kuinka intohimo polttaa, kuinka se hehkuu kookkaan, solakan miehen tummissa silmissä, kuinka se sykähtelee heikossa ihmissydämessä! Täyteläisestä kukkarosta ammentaa hän kultaa pöydälle. Käsi kääntelee kamalalla mielihalulla kiiltäviä kolikoita. Kultainen sormus kimaltelee samassa kädessä, vihkimäsormus!"
"Vihkimäsormusko? Voi!" huokasi muratti köynnös. "Eikö semmoinen pyhä merkki suojaa kortinlyönnin peikoilta? Eikö se ankarasti käske pakenemaan heitä?"
"Oi, kuinka hän pelasi, aina vain pelasi!" kertoi virvatuli. "Kultarahat hänen edessään vähenivät. Tuli mustissa silmissä muuttui kolkommaksi, kiihkeämmäksi. Kuta suurempi vaara, sitä suurempi nautinto!
"Silloin näin avonaisen oven kautta miehen takana valkoisen utukuvan, vanhan herran käsivarteen nojaten, väikkyvän ohitse. Se kääntyy takaisin, se riistäytyy seuraajastaan, astuu sisään! — Lattiamaton yli liihoittelee se keijuis-askelin. — Haa! Kuinka lieskasin ja viittasin! Takaisin, takaisin, sinä valkea valotar! Mitä täältä tahdot? Oi, pysy kaukana! Mutta välittänyt ei kynttiläliekin viittauksista tuo kalmankalpea, ihmeen ihana vaimo. Kortinlyöjän taakse seisahtuu. — Tuijottaa vastapäätä olevaan kuvastimeen ja näkee siinä miehen, sekä itsensä. — Miehiä seisoo vielä pöytien ääressä. Hänelle vieritetään nojatuoli. Hän kiittää kumartamalla päätänsä, mutta jää seisomaan.
"Mies pelaa ja pelaa. — Sekottaa tottunein käsin kortit, hajottaa ne taas, kuin kirjavia höyheniä. Ja kultaa heittää hän menemään, kuin olisi sekin kortteja tai höyheniä! Oi riehuva, kirjava, ilkkuva peli! Onkohan se nuoresta vaimostakin hauskaa? Hän katselee vaan kuvastimeen miehen vaaleita kasvoja, joissa huulet suonenvedon tapaisesti nytkähtelevät, joiden jaloja piirteitä intohimo vääristelee ja runtelee."
Murattiköynnös kuiskasi: "Jumala loi ihmisen omaksi kuvaksensa.
Jumalan kuvaksi Hän hänet loi!"