Antti on, niinkuin tiedät, kaukaista sukua isäni kanssa. — Kolme vuotta sitten, — onhan oikein kauheata, kuinka minä olen vanhentunut, — minä olin silloin kuudentoista vuotias, vietin minä, niinkuin muistat, rovastinna P:n luona kesää.
Antti oli rovastin apulainen.
Jos minä tulevaisuudessa saan tyttären, ei hän milloinkaan saa olla pappilassa, jossa on apulainen; se ei ole terveellistä.
Herra Jumala, Emma kulta, kuinka minä tänäpäivänä ajattelen viisaasti.
Mutta taasen takaisin K——n pappilaan. Se on kaukana kaikista naapureista, niin että tällä säätyhenkilöistä köyhällä seudulla on pian pari penikulmaa lähimmälle naapurille.
Pappilassa ei ollut muita nuoria kuin minä, apulainen ja rovastin neljäntoista vuotias tytär, jonka ajatukset ja olemus olivat kanakopissa.
Tämä teki, että apulainen ja minä päivät pitkään seurustelimme kahden. Minä tuskin koko kesänä näin muuta nuorta miestä kuin Anttia, ja juuri sentähden oli hän minusta erinomaisen viehättävä olento.
Nyt sinä naurat ja ajattelet Antin vähemmän kaunista muotoa ja vaaleanharmaata ihoa.
Kultaseni, yksinäisyys maalla ja ikävyys saavat aikaan kummallisia asioita. Niinpä esim. en minä nähnyt, että Antti oli ruma; en minä huomannut, että hän yhtämittaa oli hämillänsä, kun ei hän tietänyt minne hän sovittaisi kätensä ja jalkansa, minä en huomannut, että hänen oli äärettömän vaikeata saada suustansa niitä sanoja, joita hän aikoi sanoa j.n.e.; minä näin vaan hänen hyvän sydämmensä, joka aina oli valmis auttamaan ja lohduttamaan, jossa sitä tarvittiin. Sitä paitsi oli hän onneton, ja onnettomuus tavallisesti vaikuttaa… Kun nuori, vaalea apulainen istui ja näytti kolkolta, oli vaiti ja huokasi, silloin heräsi minun säälini, ja minä tunsin itsessäni vastustamattoman halun lohduttaa ja hauskuttaa tuota miesparkaa, etenkin kun hän aina loi surulliset katseensa minuun.
Sittenkuin hänen synkeytensä oli herättänyt minun sääliäni, rupesin minä tuntemaan jonkinlaista mieltymystä häneen, ja vihdoin meni asia niin loitos, että hän teki minun uskotuksensa.