Antti kirjoitti kymmentä vertaa paremmin, kuin hän puhui. Kun minä sain hänen kirjeitänsä, sykki sydämmeni niin, että minä luulin sen olevan päässä, eikä rinnassa.
Hän jumaloitsi minua, kultaseni, ja, kun minä luin hänen kirjeitänsä, tuntui minusta, kuin minussa olisi ollut kappale täydellisyyttä. Onpa sentään kovin lystiä, kun meitä jumaloitaan.
Koko ajan kun Antti jäi K:hn, ja kun me vaihdoimme kirjeitä, kasvoi yhä rakkauteni. Syksyllä tuli hän X:ään. Jälleen-näkeminen oli luonnollisesti ilahuttava; mutta minua jännitti kuitenkin, ett'en ollut niin ylen onnellinen, kuin minun olisi pitänyt olla, ja että minä semmoisena hetkenä taisin ajatella jotakin niin halpaa, kuin esim. että Antin nutussa oli likapilkkuja, ja että hän käveli varpaat sisäänpäin.
Kahdeksan päivää sen jälkeen olin kihloissa, ja tuntuipa kovin hauskalta saada kantaa leveätä kultasormusta vasemmassa nimettömässä sormessa ja käydä käsikoukussa sulhonsa kanssa kaduilla. Minua suututti kuitenkin, että kaikki tuttavani yhteen ääneen sanoivat Antin olevan auttamattoman ruman ja ikävän.
Minä koin lohduttua siten, että hänen sisälliset omaisuutensa olivat niin paljon suuremmasta arvosta, ja että jokainen rakastaisi häntä, joka tuntisi hänen sielunsa kauneuden niin hyvin, kuin minä.
Nämät lohdutukset heikkonivat jo parin kuukauden kihlauksen perästä, ja minä hämmästyin kun aloin huomata hänen käytöksensä olevan hirmuisen kömpelön ja hänen itsensä kiusaavan yksitoikkoisen.
Nämät huomaukset suututtivat minua ja herättivät minussa tyytymättömyyttä; minä syytin häntä semmoisista asioista, joiden minä tiesin loukkaavan häntä; sillä tavalla alkoivat meidän sittemmin yhä useammasti uudistuneet riitakohtauksemme.
Antti tosin ei torunut; vaan kun minä ärsytin häntä, tulivat hänen kasvonsa tulipunaisiksi, hän vastasi muutamilla terävillä sanoilla ja istui sitten vaiti kuin ahven, joka yhä enemmän suututti minua.
Yleensä ei hänellä sulhasena ollut puhumisen tarvetta; hän taisi istua tuntikausia vieressäni huoaten ja pitäen kiinni kädestäni sanaakaan sanomatta. Alussa tämä sai tapahtua; mutta pian rupesi se tuntumaan yksitoikkoiselta, ja kun hän tahtoi että me noin vaijeten nauttisimme onneamme olla yhdessä, halusin minä suuresti laskea kokkapuhetta, laulaa, nauraa ja pakista. Kun en minä milläkään tavalla saanut häntä samalle "mielen tuulelle", pistelin minä häntä hänen totisuudestansa, sanoin, että hän käyttäytyi tyhmästi seuroissa, ett'ei hän kylläksi pitänyt huolta puvustansa, että hänen jöröytensä kiusasi minua y.m. Minä nakkelin pistopuhetta ympärillensä vähääkään arvelematta.
Joskus menin niin pitkälle, että hän otti hattunsa ja lähti pois, ja silloin kaduin minä tekoani ja toivoin hänen pian tulevan takaisin; mutta kun tämä tapahtui, huokasi ja vohkui hän niinkuin ennenkin ja taasen haihtui hyvä mieleni.