Niin, Emma, oli kulunut puoli vuotta, kun laulajat tulivat X:ään, ja samassa tuli myös elämäni merkillisin ajanjakso.
Rakkain Emma, nyt tulee pahin kaikista, mitä minun on sinulle sanottavaa.
Ethän ole unohtanut ensimmäisiä laulajaisia? Jos eläisin vielä vaikka kuusikymmentä vuotta, niin en minä taitaisi niitä unohtaa.
Me istuimme niinkuin muistat, jollakin ensimmäisistä penkeistä. Antti istui vasemmalla puolellani, muotonsa oli ihan tuhan karvainen, ja hän huokasi, ohkui ja nuuskasi tavallista enemmän.
Minä olin aina vihannut hänen alituista nuuskaamistansa; nyt se minua ärsytti niin, että minä sanoin koko joukon pistosanoja.
Tämä oli laulajaisten alku.
Nyt astuivat kahdeksan laulajaa sisälle. Arvo astui edellä. Enpä taida kertoa, mitkä tunteet minua valtasivat nähdessäni hänen raikkaan ja miehevän vartensa. En milloinkaan, niin ajattelin, ollut kauniimpia kasvoja nähnyt; en milloinkaan taitaisi hänen muotoansa unohtaa.
Oi Jumalani, kuinka Antti minusta nyt oli hirveän ruma. Laulu alkoi.
Ei ensinkään tarvitse olla innoitseva kahdeksantoista vuotias tyttö, että tämä laulu kuulijaa hurmaisisi. Minä näin että muorit, eukot ja ukot olivat yhtä innoissansa kuin minäkin, eikä se ollut vähää.
Ja kuinka iloisilta ja ravakkailta nuot nuoret laulajat sitten näyttivät; ne olivat ihan toisen näköisiä kuin minun pappini pyhällä näöllänsä ja ikävällä äänettömyydellänsä.