Kun laulajaiset olivat loppuneet ja me menimme teille, tuntui minusta kuin olisi sydämmeni ollut niin täynnä ylioppilaita, ett'ei papilla ollut siellä ensinkään tilaa.
Antti olikin sinä iltana rumempi ja ikävämpi kuin milloinkaan ennen ja onnettomuudekseni rupesin minä vertaamaan häntä…?
Ett'ei hän, miesparka siinä tullut voitolle, sen sinä mahdat ymmärtää, ja siitä pitäin ei minulla ollut muuta tunnetta häntä kohtaan kuin vastenmielisyyttä. Niinkauvan kuin laulajat viipyivät X:ssä, en minä oikeastaan muuta ajatellut kuin Arvoa. Hänen kuvansa yhä asui sielussani ja teki sen iloiseksi. Minä tunsin; että minä elin, että elämä oli ihanaa, ja unohdin tykkönään että minä olin kihloissa koko kristikunnan kaikkien pappien hyvänsävyisimmän ja ikävimmän papin kanssa; mutta kun laulajat toisen kerran lähtivät X:stä, silloin minua selvästi siitä muistutettiin, sillä Antti tahtoi nyt saada palkkiota kaikesta, mitä hän oli kärsinyt sillä ajalla kun ylioppilaat meidän hyvässä kaupungissamme olivat, ja vaati, että minun piti oleman lempeän ja ystävällisen.
Nytpä saat uskoa että tuli oikein hauskaa. Jos hänen hellätuntoinen ja äänetön armastelemisensa ennen oli kysynyt malttiani, niin tuntui se nyt minusta ihan tuskalliselta.
Minä en enään edes säälinyt häntä, vaan toivoin hartaasti pääseväni hänestä.
Laulajien tulo X:ään, oli herättänyt minun hairahduksestani ja huomauttanut minua, ett'en minä rakastanutkaan Anttia.
Tuo tosin oli pahasti minulta, mutta, Emmaseni, kukapa on tunteittensa herra. Sangen kaunista tosin olisi ollut, että minä kylmän velvollisuuden mukaan olisin jatkanut kihlausta niin, että olisin mennyt naimisiin Antin kanssa ja sitten koko eloni ajan saanut iloita aviomarttyprina; mutta se ei soveltunut minun luonteeseni, ja minä luulen varmaan, ett'en minä siten olisi Antille mitään palvelusta tehnyt; asian loppu oli siis, että minä annoin Antille sormuksen takaisin ja sanoin suoraan, ett'en minä taitanut tulla hänen vaimoksensa, sillä minä olin huomannut, ett'en minä enään rakastanut häntä.
Tätä selitystä seurasi hirveä kohtaus. Antti itki; niin, tiedätkös hän oikein porasi, ja sekös ei ensinkään näyttänyt hyvältä. Mummo, joka aina oli vähän hellinyt Anttia, torui eikä tahtonut tietää mitään kihlauksen rikkomisesta; mutta minä taasen en halunnut sen jatkamista, ja loppu siitä tuli.
Minä sain matkustaa täti Tammiharjun luo Rauhalan kartanoon Uudellamaalla, ollakseni siellä ensimmäiset kuukaudet, senjälkeen kun olin Antille taasen antanut vapautensa.
Siten tulin vaan kuuden penikulman päähän Helsingistä.