Kun täti tuli kaupunkiin, oli Väinö, tuo kelpo poika, tullilla häntä vastassa, niin varovaisesti kuin mahdollista ilmoittaaksensa hänelle sitä onnettomuutta, joka Toivoa oli kohdannut. Väinö oli saanut tietää, että maisteri Vakava oli lähettänyt tädille sähkösanoman.
Hotelilla oli Arvo häntä vastassa, joka nyt ensi kerran tapasi Toivon äidin.
Nämät molemmat kelpo pojat käyttivät kaiken kykynsä rauhoittaaksensa ja lohduttaaksensa äitiparkaa, joka, saadessansa tietää, että poikansa oli sairashuoneessa, tuli kovin levottomaksi, etenkin kun ei hän näin myöhäiseen päivästä enään taitanut mennä häntä katsomaan.
Tänä iltana meni täti kovin surullisena levolle. Hän ei vielä tietänyt, kuinka pahoin Toivo oli käsivartensa loukannut, hän tiesi vaan että niin oli tapahtunut. Vähän sen jälkeen, kun hän oli kynttilänsä sammuttanut, kuuli hän kahdeksan kauniin äänen akkunansa edessä laulavan:
"Hiljaa oi aivan,
Myrskystä vaivu pois" j.n.e.
Tunnetut laulajamme kunnioittivat murheellista äitiä serenaadilla.
Tunnusta, Emmaseni, että tämä oli kaunis teko. Täti sanoikin, että hän ei milloinkaan unohda, kuinka leppeästi se koski hänen murheelliseen mieleensä.
Toisena päivänä tuli Väinö saattamaan häntä sairashuoneesen. Toivo ei tahtonut tehdä äitiänsä murheellisemmaksi, vaan koki voittaa kivun ja sanoi, ett'ei se ollut vaarallista, vaan pieni arvoton vamma; hän ei ollut hyvillänsä siitä, että maisteri Vakava oli sitä äidille ilmoittanut.
Täti ei saanut olla pitkää aikaa pojan luona. Kun hän palasi asuntoonsa, odotti häntä maisteri Vakava siellä, ja ennenkuin Väinö ehti sitä estää, kertoi maisteri äitiparalle, ett'ei Toivo ollut ainoasti loukannut oikeata käsivarttansa, vaan että hän oli sen taittanut; ja sanoi vielä, että tämä oli tapahtunut tappelussa.
Maisteri Vakava, yli kuudenkymmenen vuoden vanha ukko, joka oli unohtanut oman nuoruutensa ajan, kuvasi Toivoa kadotetuksi pojaksi, joka oli vähällä tulla siveellisyytensä puolesta turmelluksi vallattoman ja hurjan luonteensa tähden.