Täti oli itkenyt niin, että hän olisi taitanut kiveäkin liikuttaa; mutta eipä olekaan helppoa saada kuudenkymmenen vuotiasta maisteria heltymään, joka on elänyt kolmekymmentä vuotta ilman perhettä ainoasti kirjojensa seurassa. Kun hän lähti pois, oli täti niin murheissansa, että Väinö ja Arvo, jotka, puheen aikana poistuttuansa, taasen tulivat sisälle, ihan hämmästyivät hänen ylen surullista tilaansa.
Väinö ja Arvo tekivät minkä ikänäkin taisivat poistaaksensa hänen suruansa ja lohduttaaksensa häntä. Väinö ehdoitti, että menisivät kirkkoon, mutta täti sanoi, että hän oli nähnyt sen monta kertaa ennen, ja että hän nyt halukkaimmin olisi yksin.
"Tänään on lukusiat", sanoi Väinö, "on siis jotakin juhlallista nähtävänä", ja kun hän nyt vielä hetken puhui sai hän tädin lupaamaan tulla sinne.
Oli heti jälkeen päivällisten, kun täti, Väinö ja Arvo lähtivät kirkolle, sittenkuin hän ensin oli vielä kerran käynyt Toivon luona, joka nyt oli paljoa huonompi.
Alakuloisena ja surullisena astui hän molempien nuorukaisten välillä. Vähää ennen, kuin ehtivät kirkolle, erkani Arvo heistä, sanoen menevänsä katsomaan, jos kuulusteleminen jo oli loppunut.
Väinö ja täti astuivat hiljallensa perässä, ja kun ei Arvo palannut takaisin, ehdoitti Väinö, että menisivät sisälle temppeliin.
Ovet olivat auki, mutta kirkko typityhjä. Täti ja Väinö astuivat kuoriin päin; mutta kun he ehtivät ristikäytävälle, kuului urkuparvelta ylentävä laulu, jonka sävelet pidätyllä äänellä nousivat holvattua kattoa kohden, ja sieltä vienosti laskeuivat alas ja tunkivat kuulijan sydämmeen.
Emma, ne olivat ylioppilaita, jotka tällä tavalla tahtoivat saada erään kumppaninsa äidin unohtamaan sitä surua, joka valtasi häntä.
Täti sanoi, että hän oli syvästi liikutettu, ei ainoasti tämän kauniin laulun tähden, vaan sen ystävällisyyden ja säälin tähden, joka osoittihe tässä kohtelussa.
Hän sanoi vielä, ett'ei mikään laulu ollut ennen niin hänen sieluunsa tunkenut, kuin se, jonka hän silloin kuuli.