No niin, olihan sekin hauskaa; mutta ei niin hauskaa, kuin jos ne olisivat olleet ylioppilaat.
Luodon vaunut ajettiin ylös pihalle. Syleilemisiä, "tervetuloja" ja muiskuja "oikeahan ja vasempahan", jonka jälkeen tytöt riensivät heille määrättyyn huoneesen. Selma saattoi heitä, ja kummallakin puolen oli "hirmuisen paljon sanottavaa" toiselle.
Emma ja Eeli olivat "sanomattoman onnellisia" kun nyt olivat päässeet Rauhalaan; koskei Helsingin matkasta tullut mitään. Isä oli luvannut viipyä Tammiharju tädin luona kokonaisen kuukauden.
Selmalla taasen oli paljon juteltavaa olostansa Helsingissä; hänen piti kertoman kaikki sanat, jotka Arvo oli sanonut hänelle y.m. Ne eivät tosin sivullisen mielestä olleet minkään arvoisia, mutta sanottuina nuorelle tytölle, joka lainasi niille omasta sydämmestänsä ottamaansa lämpeyttä, niin ne tulivat merkillisen arvollisiksi.
Sittenkuin kaikki nämät tärkeät asiat olivat puhutut, ja tytöt olivat järjestäneet ja silittäneet hiuksensa ja rypistyneet hameensa, piti mentämän alas; mutta samassa virkkoi Eeli:
"No, Selma, onko Saurio täti kirjoittanut ja kertonut tuota suurta uutista?"
"Mitä uutista?" kysyi Selma.
"No herranen aika, Anttihan on uudestaan ruvennut kihloihin."
"Onko Antti kihloissa?" huudahti Selma, lyöden kätensä yhteen, "hän, joka ei milloinkaan lohduttuisi, ei milloinkaan unohtaisi minua, ja joka kuolisi keuhkotautiin ja suuttumukseen minun vaihtelevaisuudestani."
"Selma kulta, ei surusta kuolla; sittenkuin Antti oli itkenyt kyynelvirtoja sinun huikentelevaisuutesi tähden, rupesi hän miettimään ja huomasi, ett'ei hänellä muuta tekemistä ollut, kuin…"