"… Ruveta kihloihin", keskeytti Selma nauraen.
"Älä pidä niin kiirettä", oikaisi Eeli koomillisen totisena; "ensin hän huomasi, ett'et sinä ansainnut kaipausta vaan halveksimista."
"Mitä sinä sanoit?" huudahti Selma.
"Huikentelevaisuutta halveksitaan aina", jatkoi Eeli; "kun hän siis oli halveksinut jonkun ajan, äkkäsi hän että maailma on naisia täynnänsä; rupesi niin tähtäämään ympärillensä, ja näki Kristiina Kaposen, jonka niskaa jo painaa kahdeksankolmatta vuotta. Tästä huolimatta oli hän Antin silmissä viehättävä, ja pian hän huomasi, ett'et sinä ollut hänen sydäntänsä tykkönään murtanut, vaan että se vieläkin voi lujasta rakkaudesta sykkiä. Hän siis huomasi rakastavansa Kristiinaa ja — nyt on hän kihloissa."
"Amen", huokasi Selma hartaasti. "Nyt Jumalan kiitos tuntuu, kuin raskas takka olisi nostettu hartioiltani; sillä minusta on ollut kuin jokin olisi navertanut sydäntäni aina, kun ajattelin Anttia; mutta, tyttökullat, minä kuulen vaunujen ääntä; siellä tulevat kahdeksan, ei yhdeksän ylioppilastamme."
Selma lensi alas portaita, ja riensi kyökin kautta saliin, ehtiäksensä sinne sopivalla tavalla ottamaan tulijoita vastaan.
Oikeastaan hän halusi oikein tervetulleeksi toivottaa ainoasti yhtä näistä yhdeksästä. Hänellä olisi oikein ilonhetki saada kertoa, että Antti oli kihloissa; sillä hänen ollessansa Helsingissä oli Arvolla ollut voittamaton halu tuon tuostakin pistellä häntä vaihtelevaisuudesta, ja kerran kun kävelivät eläintarhassa, oli hän sanonut jotakin naisen sydämmettömyydestä yleensä ja kuinka hän välinpitämättömästi leikkii toisen tunteitten kanssa. Tämä oli suututtanut Selman, koska hänen sydämmessänsä täytyi tunnustaa todeksi, että hän näytti vaihtelevalta.
Nyt sai hän ilon todistaa, että miehet taitavat unohtaa yhtä helposti.
Antti oli jo kihloissa toisen kanssa, ja niin ei ollut kumminkaan hänen
laitansa; vaikka, rehellisesti puhuen, se ei ollut hänen vikansa. Jos
Arvo olisi kosinut; kyllä Selma nyt olisi kihloissa ollut.
Se ilta oli todellakin juhla rouva Tammiharjun kodossa. Sairaana ollut poika oli kotona, ja melkein terveenä, vaikka hän vielä oli kelmeä ja kantoi käsivarttansa nauhassa. Ilo, jota äiti osoitti, saadessaan taasen nähdä poikansa ja kodossansa tervehtiä hänen kumppaniansa tervetulleiksi, oli niin sydämmestä lähtenyttä, että se löysi vastimen jokaisen sydämmessä.
Eeli ja Väinö tervehtivät toisiansa pikkutoralla, jolla tavalla muutamat ihmiset koettavat salata sitä iloa ja onnea, jota todellakin tuntevat. Heidän leikillisessä torassansa olikin jotakin, joka osoitti, että he tekivät sitä ainoasti saadaksensa olla yhdessä.