Emman ja Leinon kohtaus saattoi varmaankin kummallekin suurta iloa; mutta kyllä he aluksi vaikenivat ja tyytyivät punehtuen ojentamaan kättänsä. Selma ja Arvo olivat jo Helsingissä tulleet niin hyviksi tutuiksi, että tervehtivät toisiansa iloisesti ja rattoisasti, osottaen molemminpuolisesti salaamatta jällennäkemisen huvin.
"Aika, täti Tammiharjun lähdöstä Helsingistä tähän saakka on minusta ollut kovin pitkä", sanoi Arvo; "minä olen niin hartaasti halunnut tänne maalle vihertävien puitten ja lintujen laulun keskelle. Kuinka maaseutu sentään on herttainen, ja kuinka ihminen tämmöisenä kauniina kesäiltana tuntee itsensä onnelliseksi, kun hän saa olla Jumalan vapaassa luonnossa."
"Vihertävien puiden ja kukoistavien niittyjen ympäröimänä", sanoi
Selma, "ihan sama jos on yksin, ilman ihmisen seuraa, tuumii herra
Vainio."
"Olenko minä niin sanonut?" kysyi Arvo hymyillen.
"Ette suoraan, mutta te puhuitte ainoasti haluavanne puita ja kukkia."
"Siksi, ett'en ollut kyllin rohkea saada muuta toivoa sanoiksi."
"Oh, minun mielestäni olisi teidän kyllä sopinut sanoa, että te halusitte nähdä hyvän Tammiharju tädin", tokaisi Selma.
"Sitä ei minun tarvinnut toista kertaa sanoa. Se oli siis…"
"… erehdys", keskeytti häntä Selma ja aikoi poistua; mutta Arvo pidätti häntä, sanoen, kumartuessaan alaspäin:
"Kyllä Selma tiesi, ketä minä halukkaimmin toivoin nähdä, minun sitä sanomattakin. Minä olen halunnut teitä, niinkuin halutaan jotakin, joka samalla on kiusa ja riemu."