"Mutta se on niin ikävää", vakuutti Selma.
Väinö rupesi nauramaan täyttä kurkkua.
"No, eno", jatkoi Selma, "saanko olla mukana?"
"Saat, minä kutsun sekä sinun että sulhosi", vastasi Luoto leikillisesti hymyillen.
"Siinä oli jo liikaakin", arveli Selma; "mutta laulajien tähden pääsköön Antti mukaan."
"Selma, mitäpä tässä kuulen", sanoi Väinö; "ethän näy ollenkaan mielelläsi ottavan rakasta Antti Varhea mukaasi, vaikka hän on saanut nimikirkkoherran arvon ja on määrätty vakinaiseksi kappalaiseksi. Onko rakkaus jo saattanut sammua?"
"Sanonpa sinulle, Väinö, että tämä on aine, johon…"
"… ei Selma tahdo koskettavan", keskeytti Luoto, "ja sentähden älkäämme enempää siitä puhuko. Sinä ja Varhe tulette tänne päivälliselle. Hän syömään ylioppilaitten kanssa, ja sinä — pitämään seuraa tytöille, jotka eivät tule näkyviin pöydässä."
"Eno!" huudahti Selma ja löi kätensä yhteen, "pitääkö ylioppilaitten syömän päivällistä ihan yksin enon ja Antin kanssa? Oh, sehän on kovin pahasti heitä kohtaan."
"Niinkö luulet, — mutta rauhoitu, kyllä minä heitä paitsikin saan kokoon pari, kolmekymmentä herraa."