Aivan niin. Stenman päätti mennä vaimonsa huoneesen pyytämään häneltä anteeksi. Hyvä mies oli liikutettu aina kyyneleihin, ajatellessaan, että Zelina oli elänyt suljettuna huoneessaan kokonaista kolme päivää.
Mutta Zelina oli hauskutellut itseään pienen tyttären kanssa, mikä hänen kanssaan tasi vankeuden. Viola sai leikkiä äitin tualetin ääressä, silloin tällöin katsellen Zelinaa, joka, aikaa lyhentääkseen, koetteli yhtä hametta toisen jälkeen ja asetteli tukkaansa tuhannella eri tavalla sekä tehden kaikenlaisia tempuja katsellen peiliin. Kun Zelina tyytymystyi tähän, rupesi hän ja puetti tyttärensä kaikenlaisiin vaatetuksiin. Joka kerta kun hän sai lapsen puettua, asetti hän tyttärensä suuren peilin eteen, osoittaen kuvaa siinä, sanoi se köyhä äiti:
— Etkö luulettele, että pikku Viola on kaunis?
— Katsos tyttöä peilissä, kuinka kaunis hän on.
Lapsi katseli kuvaansa siellä, ensin hämmästyneellä katseella, mutta lopulta hän taputteli käsiänsä ilosta ja piti sitä sanomattoman hauskana.
— Minun Jumalani, miten sinä olet kaunis, pikku Violani; juuri kuni vähäinen jumalan lapsi, huusi äiti lakkamatta suudellen häntä.
Kun Stenman kolmen päivän kuluttua huomasi, että hänen täytyisi pyytää vaimoltansa anteeksi, hän toivoi asettaa velvollisuuksiaan turhuutensa esteeksi, meni hän vaimonsa kamarin oven taka ja rupesi napauttamaan.
Zelina oli itse puettu jotenkin jumalattomaan vaatetukseen ja tyttären oli hän koristellut kukkaisilla hiuksissa. Lapsella oli muuten näyttelyn tapaisia vaatteita.
Kaunis äiti istui suuren peilin edessä ja hänen polviensa vieressä seisoi Viola. Lattialla, pienokaisen jalkain vieressä, makasi se ennen rakas nukke. Zelina piteli yhtä lapsen pienistä käsistä ja osoitti lapselle peilissä, millä tavalla hänen piti sanoman:
"Minun rakastettava äitini!"