Ensimmäisen kerran eläissään oli Violan ikävä, ja sentäänkin vaikka hän joka haaralta kuuli kohteliaisuuksia. Hän katui, ettei hän seurannut sydämensä houkuttelemisia, ja mennyt Oskarin tykö, sovittamaan sitä ikävää tunnetta, kun hänen peräänajattelemattomuutensa oli matkaansaattanut.
Heti kotiin päästyään, piti hänen rientämän Oskarin luo ja pyytämän saada hetkisen puhua hänen kanssaan, ennenkuin hän panisi maata, ja ettei häntä päästää tyköään, ennenkun hän saisi hänet vakuutetuksi että hän rakasti Oskaria.
Kotiin päästyään antoi palvelia hänelle kirjeen vapaaherralta. Hän oli jo matkustanut.
Viola kalveni ja isä kysyi:
— Mitä se merkitsee, onko Oskari lähtenyt, sanaakaan jäähyväisiksi sanomatta?
Kirje avattiin. Ennenkun Viola joutui sitä silmäilemään, otti isä sen häneltä ja luki ääneensä nämät sanat:
"Viola, me olemme eroitetut ainaiseksi. — Jos sydämeni olisi rakastanut sinua toista vertaa enemmän kun se nyt tekee sen, en sentäänkään olisi voinut yhdistää kohtaloani sinun kanssasi, sittenkun selvin olen saanut huomiooni, ettei sinun sisussasi piilennyt mitään rakkautta minua kohtaan. Elä onnellisesti, jos aikain kuluessa voit. Minä lopetan lukemiseni vieraassa opistossa, ja jätän nyt Ruotsin. Ilmoita setälle että olet vapaa, että olen irroittanut teidät molemmat lupauksestanne.
"Oskari Klenkrona".
Tukkukauppias kuroitti kirjeen tyttärelleen, sanoen:
— Sinä olet nyt hukannut onnesi, ei ainoastaan moralisessa, vaan rahallisessakin seikassa, saa nyt nähdä kuinka käy ja sen sanottuaan poistui hän.