"Miten se on näyttäytynyt?" kysyi Anton, joka tähän saakka oli vaijennut. Isäntä vastasi:
"Ja se hänelle vielä näytetään!"
"Mitä hänelle näytetään?"
Anton ei saanut vastausta toiseen kysymykseensä enemmän kuin ensimäiseenkään, sillä niihin ei kukaan olisi kyennyt vastaamaan. Siitä huolimatta olivat kaikki isännän kanssa yksimielisiä: poika pitää itsestään liian suurta ääntä ja "se" hänelle vielä näytetään.
Ja pieni huhunjumalatar nosti viestitorven huulilleen ja kiersi kylällä talosta taloon ja mökistä mökkiin huhuillen: sunnuntaina saapuu kunnanlapsi ravintolaan vaatimaan elatus-isiltään tiliä, ja he ovat hänelle antava mitä hänelle tuleva on. He ovat päättäneet sen hänelle kerrankin näyttää. Mitä tuo salaperäinen "se" oli, sitä ei pieni jumalatar ilmottanut, vaan antoi odotetulle tapahtumalle sen kautta vieläkin suuremman viehätyksen.
Sunnuntaina oli ravintolahuone täpösen täynnä väkeä, mutta esimiestä ei näkynyt eikä neuvosmiehistäkään muita kuin vanhin, Peschek, kelpo mies ja pontevakin, milloin ei sattunut unitautia potemaan. Peter oli saapunut lukuisan "ystäväpiirin" kanssa. Hän oli huonon näköinen, vaatteet riippuivat velttoina, ääni oli käheä ja hengitys muistutti käynnissä olevaa sahaa.
Pimeässä uuninnurkassa istui Virgil kyyrysillään jakkaralla.
Vanhuksen punaiset kasvot ja säihkyvät silmät loistivat pimeässä.
Suuren ravintolasalin vieressä oli pieni huone, jossa sijaitsi hienoston pöytä. Hetki sitten olivat tohtori ja metsäherra istuutuneet sen ääreen, jättäen huoneen ainoan, saliin vievän oven auki, koska hekin odottivat jonkinlaisella uteliaisuudella tulevia tapahtumia. He iskivät toisilleen silmää, kun isäntä astui sisään, varovasti niinkuin oli tapansa "ekstrahuoneeseen" tullessaan, ja kuiskasi: "Siellä hän nyt on".
Pavel astui kapakan ovesta sisään ja yleiseksi hämmästykseksi Arnost hänen seurassaan. Olikohan lopultakin noista kahdesta tullut ystävät lyhyen asepalveluksensa aikana? — jotain sotilaallista oli kummankin olennossa. Ryhti jäykkänä, hattua nostamatta astui Pavel talonpoikain pöydän eteen. Hänellä oli kädessään joku valkoinen paperi, jota levitteli hitaasti, lähestyi sitte Peschekiä ja piti sitä hänen silmäinsä edessä sanoen: "Ravintolanisäntä väittää että esimies ja talolliset vaativat minun maksamaan tämän laskun. Onko se totta?"
Ei kuulunut hiiskaustakaan vastaukseksi. Peschek ei edes katsahtanut ylös ja Pavelin ääni oli liikutuksesta niin tukehtunut, että neuvosmies yleisessä hälinässä tosiaankin saattoi käyttäytyä kuin ei olisi kysymystä kuullutkaan. Hän koputteli tyhjää olutlasia pöytään saadakseen sen täytetyksi. Pavel odotti, kunnes se oli tehty, ja uudisti sen jälkeen kysymyksensä sanasta sanaan. Tälläkään kertaa ei Peschek ollut kuulevinaan, jolloin Pavel laski kätensä hänen olkapäälleen sanoen jyrkästi ja uhkaavasti: "Vastaa minulle!"