"Koira!" kuului pöydän toisesta päästä. Se oli Peterin ääni ja hänen ympäristöstään kuului hyväksyvää muminaa. Pavel puristi kovemmin kuin aavisti ja tahtoikaan vanhan neuvosmiehen olkapäätä.
"Kysyn teiltä, kysyn talonpojilta, kysyn tuolta tuolla täytyykö minun maksaa?" huusi hän Peterille pöydän yli.
"Täytyy, täytyy!" huudettiin joka taholta kiroten ja sadatellen. Peschek kääntelihe ja vääntelihe; uni oli karkottunut sillä kerralla, niin valppaaksi hän ei ollut tuntenut itseään pitkiin aikoihin, ja tuskinpa milloinkaan niin selvänäköiseksi. "Päästä minut irti!" huusi hän uhaten Pavelille ja ajatteli itsekseen: Tuolle on tehty vääryyttä. — "En voi sinua auttaa, vaikka tahtoisinkin", sanoi hän. "Sinun täytyy maksaa."
Pavel kalpeni ja veti kätensä pois. "Hyvä", murahti hän hampaittensa välitse, "hyvä!"
Hitaasti ja juhlallisesti vei hän kätensä povitaskuun, otti eräästä kotelosta, jonka avasi verkalleen, kymmenguldenin setelin ja ojensi sen laskun kera ravintolan isännälle: "Kuitatkaa ja antakaa jäännös rahastani takaisin!"
Syntyi lyhyt, hämmästystä ilmaiseva äänettömyys; sitä ei ollut kukaan saattanut odottaa. Vahingonilo ja pettymys taistelivat ihmisten mielessä, ainoastaan isäntä oli ihastuksissaan. Auliisti laski hän, pantuaan setelin talteen, yhden guldenin Pavelin eteen.
Tämä otti sen vastaan, nosti käsivartensa ristiin ja loi rohkean ja taisteluunvaativan, oikean sotapäällikönkatseen kokoontuneeseen seuraan. "Hyvä", sanoi hän; ääni ei enää kuulunut tukehtuneelta, vaan kaikui selvänä ja voimakkaana hänen lausuessaan seuraavasti:
"Ja nyt sanon neuvosmiehille ja talonpojille, että olette retkalejoukkuetta kaikki tyyni!"
Kuului koko salin täyttävä vimmastuksen mörinä tuon ennenkuulumattoman häväistyksen johdosta, joka nyt viskattiin niin hyvin kylän pienimpiä kuin sen rikkaimpia ja mahtavimpia vasten silmiä. Lähinnä seisovat syöksyivät hänen kimppuunsa ja olisivat kaataneet hänet kumoon, elleivät Arnost ja Anton olisi rientäneet avuksi. Kun tuon kamalan rähinän keskestä kuului Peterin sanat "kiittämätön lurjus!" oikasihe Pavel suoraksi ja pidätti uimarin lailla, joka käsivarsineen halkoo hyökyaaltoja, ympäröiviä joukkoja itsestään loitolla.
"Kiittämätön?" jyrähti hän ja äänessä värähteli vapisuttava valitus kauvan kärsitystä tuskasta. "Kiittämätön? Mistä minun pitäisi teitäkin kiittää? Ne murut, jotka olette ylläpidokseni antaneet, olen maksanut työlläni tuhatkertaisesta. Kouluopetuksen on minulle antanut opettaja ilmaiseksi. En ole teiltä saanut yhtään paria housuja, en paitaa enkä kenkärajaa. Maa-alueesta, jolla mökkini seisoo, olette nylkeneet kaksinkertaisen hinnan. Esimiehen kuolemasta olette minua syyttäneet, lapsenne ovat miltei kivittäneet minua ja kun oikeus minut vapautti, on huudettu: olet sittenkin myrkynvalmistaja! Viimeksi olen pelastanut Peterin hengen, ja kun minun silloin piti repiä ravintolan aita, täytyy minun se nyt maksaa… Retkaleet!" Hän viskasi heille tuon sanan toisen kerran vasten kasvoja suunnattomana korvapuustina, joka tarkotti kaikkia ja ylti kaikkiin ja — johtuiko se hänen vihansa voimasta, joka säihkyi leiskuten silmistä, vai puoleksi vaistomaisesta tunteesta, että tuo viha oli oikeutettua — huolimatta mielenkiihkosta, jota jokainen sana synnytti, saattoi Pavel jatkaa edelleen: "Miksi kohtelette minua tuolla tavoin? Senkö tähden, että olen lapsena varastanut? — Kuinkahan monta teistä ei ole tehnyt samoin? Senkö vuoksi, että isäni on kuollut hirsipuussa? Oliko se minun syyni?… Retkaleet!" Kiihkeä raivo kiehui hänen suonissaan; korvia huumaavana, kostoa huutavana nousi hänen mieleensä kaikki, mitä hän oli kärsinyt ja mikä oli jäänyt kostamatta. Hän ei enää löytänyt sanoja kuin yhdelle ainoalle uhkaukselle: "Ja jos minä tänään teen jotain, joka saattaa minutkin hirsipuuhun, on se teidän syynne!"