Häväistyt kuohahtivat — ei siitä, mitä hän oli sanonut ja minkä ainoastaan harvat olivat edes käsittäneet, vaan hänen puristettujen nyrkkiensä ja uhkaavan asentonsa vuoksi. Nyrkkejä kohosi ja Pavelia kohti sateli iskuja, jotka eivät kuitenkaan vaikuttaneet sen enempää, kuin jos olisivat kallioon sattuneet. Sen sijaan jokainen, joka sai häneltä yhdenkään iskun, kävi siksi päiväksi tappeluun kykenemättömäksi ja luultavasti moneksi seuraavaksikin päiväksi.
"Maltu jo!" huusi metsäherra, jonka jykevä vartalo pistäytyi esiin pienen huoneen kynnyksellä. "Olethan jo sanonut heille sanottavasi, ja niinpä maltu!"
"Etkö maltu?" kuului käheä ääni. Peter oli noussut pöydälle ja heitti
Pavelia kohti olutkannun, mutta se hairahtui maalistaan ja sattui
Arnostin otsaan semmoisella voimalla, että tämä tuupertui kumoon.
Hän oli kuitenkin pian jälleen jaloillaan, juoksi kavalan heittäjän
kimppuun ja veti hänet alas pöydältä.
Nyt leimahti taistelu täyteen liekkiin.
Syntyi kaksi puoluetta, pienempi Pavelin, suurempi Peterin; isäntä ja Peschek pakenivat tohtorin luo viereiseen huoneeseen. Metsäherra, joka oli koettanut rauhaa rakentaa, näki yrityksensä turhaksi, raivasi itselleen tien sekasorron läpi ja lähti pois. Ulkona seisoi jo lukuisa katselijajoukko, enimmäkseen naisia ja lapsia. Pojat, huimina tuollaista suurta temmellystä nähdessään, huusivat ja juoksivat ikkunoihin katsomaan, taistellen paraimmista paikoista. Heikommat, jotka oli tungettu pois ravintolahuoneen ikkunoista, pyrkivät sivuhuoneen ikkunaan, mutta peräytyivät yhtäkkiä huutaen. Heidän päittensä päällä näkyi pari ilmassa rimpuilevaa jalkaa, jotka tavottelivat poikien päitä tukipisteeksi maahan laskeutuakseen. Metsäherra riensi paikalle auttamaan jalkain omistajaa, tohtoria, häilyvästä asemastaan.
"Ei ollut enää mahdollista muulla tavoin päästä tiehensä", sanoi vanha herra päätään pudistaen. "Ja minun oli pakko lähteä… Holub raivoo kauheasti… Se ihminen on karhu — sen uskoo se, joka on hänet nähnyt. — Sulkeudun suosioonne!"
Samaa tietä kuin tohtori, tuli myöskin Peschek ja hänen jälkeensä kapakan isäntä, jonka maahan hypätessä kuului äänekästä helinää. Se tuli veitsistä ja kahveleista, jotka hän oli kiireessä siepannut pöydiltä ja käärinyt avariin vaatteisiinsa, ennenkuin jätti huoneen tuolle raivoavalle joukolle. Hän valitti ettei ollut saanut mukaansa myöskin kannuja ja laseja, ajoi katupojat tiehensä ja litisti kasvonsa ikkunaa vasten nähdäkseen mitä huoneessa tapahtui. Mutta tuo kauhea ottelu suoritettiin nyt jo alkaneessa puolihämärässä, tomupilvien keskellä. Näkyi ainoastaan lujasti yhteenpuristunut, sinne tänne liikehtivä ihmiskasa, kuului voihkauksia ja kirouksia ja raskaitten askeleitten töminää ja särkyvien puuesineitten räiskinää.
"Oi oi, minun penkkini, minun pöytäni!" huokaili isäntä ja kääntyi ympäri kysyäkseen Peschekiltä eikö pitäisi lähettää santarmia hakemaan, mutta varovainen neuvosmies oli jo kadonnut tohtorin seurassa.
"Metsäherra, koettakaa te saada järjestystä aikaan!" huusi isäntä. "Minä en vastaa mistään — seppä, Arnost, Holub — kolme kaikkia vastaan, he murhataan kaikki kolme … minun penkeilläni, minun pöydilläni!" lisäsi hän epätoivoisena.
"Niin hullusti ei kuitenkaan käyne", vastasi metsäherra, ja samassa lennähti avonaisesta ovesta ulos kaksi Peterin puolueeseen kuuluvaa talollisenpoikaa. He eivät olleet vielä ennättäneet kömpiä ylös, kun jo pari hyvää ystävää teki heille seuraa ja vielä kolme neljä muutakin, mikä kuperkeikkoja tehden, mikä jalat edellä, mikä päälleen puikahtaen. Metsäherra otti tulokkaita vastaan ja ymmärsi mestarillisesti — heidän vaimojensa rukousten avulla — estää niitä harvoja, jotka vielä kykenivät taistelupaikalle palaamaan, päätöstään toimeenpanemasta.