"Kaikki siellä ulkona, ja me täällä sisässä!" Hän ei välittänyt haavastaan, ei kuhmuista, joita ruumiinsa oli täynnä; hän ei tuntenut muuta kuin voitonriemua ja kiihkeätä halua kiittää liittolaisiaan: "Kaikki siellä ulkona, ja me täällä sisässä, me kolme!"
"Neljä!" vinkui Virgil. "Enkö ole viimeiseen saakka pysynyt sinun puolellasi, Paveliseni, omaa vävypoikaani vastaan?"
Pavel yhä riemuitsi: "Ja minä olen myös heille sanottavani sanonut!"
"Sanonut ja näyttänyt!" huudahti Arnost. "Ja jos he jälleen piakkoin tahtovat jotain nähdä ja kuulla, niin voit luottaa minuun, toveri."
Metsäherra tarkasteli Pavelia kiireestä kantapäähän. "Penteleen poika!" sanoi hän naurahtaen ja Anton naurahti myöskin. Viimeinen taistelu hänen ylpeytensä ja rehellisyytensä välillä oli loppuun suoritettu.
"Ja koneen hän on myöskin korjannut", sanoi seppä.
XV.
Keskiyön aikaan kulki Pavel kotiinsa päin. Oli kylmä, tähtikirkas yö. Lähellä kirkkoa tuli häntä vastaan yövahti Much, joka tervehti jonkinlaisella aralla kohteliaisuudella sanoen: "Meidän kylän koirat ovat juuri purreet erästä vierasta koiraa. Perhanan elukka, puolusti itseään kuin vimmattu!"
"Sekin yksin monia vastaan", ajatteli Pavel, ja kun hän pumppukaivon luokse ennätettyään kompastui johonkin maassa makaavaan esineeseen, ilostui hän kuullessaan sen vinkuvan. Hän veti koiran verilätäköstä, pumppusi vettä ja heitti täyden ämpärillisen sen päälle. Niin paljo kuin hän saattoi pimeässä nähdä, oli varomaton tungeskelija pahoin runneltu. Eläimellinen kotinurkkarakkaus, jonka sokea omansa ihailu ilmenee sokeana vihana kaikkea vierasta kohtaan, oli iskenyt vimmatusti hänen kimppuunsa.
Koira ei enää ilmaissut mitään elonmerkkiä. Pavel jätti sen makaamaan paikalleen ja jatkoi matkaansa. Mutta hän huomasi pian että koira ryömikin hänen jälkeensä vaivaloisesti mäkeä ylös. Pavel ei sitä estänyt, vaan antoi koiran seurata itseään kotiin saakka, jossa hoiteli sitä huolimatta sen tavattoman rumuuden ja ammottavien haavojen herättämästä vastenmielisyydestä.