Seuraavana päivänä hän meni, kuten muinakin talvipäivinä, tehtaaseen työhön. Työ tuntui sinä päivänä raskaalta, hänen päätään kivisti ja koko ruumiiseen koski. Illalla kotiin palatessaan luuli hän kotona odottavan käskyn saapua kunnanesimiehen luo, mutta sitä ei ollut eikä tullut myöhemminkään.
Tuon tapahtuman lähimpinä jälkiaikoina odotti hän, aina kun joku vihollisistaan tuli vastaansa, hyökkäystä ja oli valmis puolustautumaan. Mutta mitään sellaista ei tapahtunut, ei kenelläkään näyttänyt olevan halua häneen koskea. Pelkäsivätkö he häntä? He kaikkiko yhteensä häntä yksinään, olivatko he niin raukkoja? Vai ajattelivatko kenties ensin tyynnyttää hänet huolettomaksi, odotellen vain koston tilaisuutta? — Olivatko he niin kehnoja ja kavaloita? Varovaisuudestaan hän ei tahtonut missään tapauksessa luopua, eikä milloinkaan unohtaa olevansa velkojien keskellä, joilla oli suuri summa häneltä vaadittavana. Sillä välin kului talvi ilman minkäänmoisia vihamielisyyden osotuksia häntä kohtaan. Hän saattoi kenenkään häiritsemättä asua mökissään, tuossa mökissä, joka oli aikoinaan herättänyt niin paljo pahaa verta, mutta jota nyt katseltiin välinpitämättömyydellä. Hiljaisuudessa ihmetteli moni sitä hyvinvointia, mikä vähitellen painoi leimansa tuohon pieneen asuntoon.
Pavel oli laittanut mökkinsä ympärille aidan ristiin pistetyistä pajunoksista ja istuttanut sen viereen kasveja. Kaikki menestyi hänen väsymättömän, rautaisen tahtonsa pakottamana. Pienen kuusen, viimeisen, joka oli kestänyt pahansuovien hyökkäyksiä, oli hän kasvattanut miehen korkuiseksi; se jo alkoi kurotella oksiaan ikkunasta sisään. Se oli kaunisrunkoinen pieni puu, oksat leveät ja suorat ja nuoruudestaan huolimatta jo valkoisen sammaleen peittämiä. Kokonaisuus, mökki vinoine kattoineen, sen vieressä kuusi ja etupuolella aita, teki saman vaikutuksen kuin ne kuvat, joita lapset piirtävät ensimäisinä piirustustunteinaan. Kynnyksellä, jonka alle oli kätketty tuo kivi, jonka piti alati muistuttaa Pavelia vihasta ja ylenkatseesta kanssaihmisiään kohtaan, makasi talon uusi asukas, hänen vihainen koiransa, jolle hän sanan merkitystä tietämättä oli antanut ranskalaisen nimen "L'amour" (Rakkaus). — "Lamuur" oli kooltaan lintukoira ja rakenteeltaan teurastajankoira, sen leveä turpa oli luonnostaan ikäänkuin kahtia jaettu, mikä teki sen kammottavan näköiseksi; se näytti vähimmästäkin syystä hampaitaan ja pörhisti lyhyet mustat karvansa pystyyn. Katkera viha kaikkia eläviä olentoja kohtaan näytti alati asuvan sen mielessä. Se ei koskaan antautunut rakkausseikkailuihin, vaan vihasi sekä naaras- että urospuolia samalla vimmalla ja tiesi herättää pelkoa kumpaisissakin. Se tunsi ainoastaan yhden, syvän, hiljaisen, ulkonaisista ilmauksista köyhän kiintymyksen — kiintymyksen herraansa. Se istui tuntikausia mökin edessä, kääntämättä katsettaan tieltä, jota myöten Pavelin piti tulla. Ja kun se vihdoinkin hänet näki, silloin ainoastaan ilonvärähdykset ruumiissa ja muutamat lyhyen hännän heilaukset ilmaisivat sen sisäisiä tunteita. Lamuur ei saanut osakseen enemmän sydämellisyyttä kuin mitä antoikaan; mutta ruokansa hän sai heti herransa kotiintultua, ennenkuin tämä vielä oli itse nauttinut ainoatakaan suupalaa.
Muutamia kuukausia kestäneestä häiritsemättömästä mielenrauhastaan herätti Pavelin eräänä päivänä äitinsä kirje. Hän ei ollut vielä vastannut äidin viimeiseen kirjeeseen, ja nyt tuli tämä miltei vuoden kestäneen vaitiolon jälkeen sisältämättä valituksia tai syytöksiä, ainoastaan toistaen jo edellisessä kirjeessä olleen pyynnön saada jotain tietoa lapsistaan, ja loppui samoin kuin se ja kaikki edeltäjänsäkin sanoilla "minä olen olooni tyytyväinen". Alla oli nimikirjotus ja vihdoin tiedonanto, jonka kirjottaja oli jättänyt viimeksi ja sijottanut paperin äärimäiseen reunaan, jossa se oli ikäänkuin epäilevänä ja häpeissään. "Tästä päivästä 14 kuukauden päästä loppuu rangaistusaikani."
Nyt oli maaliskuun kuudennen päivän ilta.
Pavel laski sormillaan. Ensi vuonna toukokuussa hänen äitinsä siis tulee hänen luokseen asumaan. — Äiti, joka oli murhaajan vaimo, joka ei ollut oikeudessa kertaakaan kieltänyt, ei sanallakaan vastustanut kamalaa syytöstä osallisuudesta miehensä veritekoon… Äkkiä heräsi hänessä ajatus: juuri niinkuin minä!… Ei hänkään oikeuden edessä torjunut syyllisyyttä, ei hänkään itseään puolustanut. Siksikö ettei kyennyt? Ei — vaan siksi ettei tahtonut. Ehkäpä — sanomattoman lohduttavana, koko hänen sieluaan kirkastavana esiintyi nyt hänelle ajatus: ehkä olisi äitikin kyennyt, vaan ei ole tahtonut?
Vielä samana päivänä hän kirjotti äidilleen. Mutta häpeissään siitä, ettei voinut kirjottaa Miladasta mitään, päätti hän lähettää kirjeensä vasta sitte, kun oli hankkinut sisarestaan jonkinlaisia tietoja, vaikkapa vaan lyhyen, vähäsanaisen viestin: Milada on terve ja lähettää teille terveisiä.
Aamun sarastaessa hän oli jo matkalla kaupunkiin, ja saapui niin aikaisin luostarinportin luo, ettei rohennut pitkään aikaan soittaa.
Pavel nojausi suuren talon seinää vasten, talon, jonka katon alla asui rakkain, mitä hänellä oli maailmassa. Ainoa häntä läheinen, hänelle kallis, joka oli pysynyt puhtaana ja saastuttamattomana, ainoa, jota hän rakasti sydämestään — sisarensa, joka vapaaehtoisesti oli hänestä luopunut.
Luostarikirkon kellot soittivat messuun, kuului urkujen juhlalliset sävelet ja laulu kohosi ilmaan niin kirkkaana, niin vienona ja pehmeänä kuin väreilevä ilma, joka sen kantoi hänen luokseen. Se tulee maallisesta taivaasta, ajatteli Pavel, hurskaiden ja autuaiden valtakunnasta, joka on niin ylhäinen ja korkea, ettei edes viheliäisen maailmanlapsen ikävöiminen yllä sinne saakka, niin ylhäinen ja korkea, ettei hän voi sitä lähestyä muuten kuin kunnioittaen ja rukoillen.