Vähitellen oli Pavelin ympärille kokoontunut joukko vanhuksia ja lapsia, luostarin alituisia ruokavieraita, jotka odottivat sisäänpääsyä. Kun se heille myönnettiin, liittyi Pavel joukon jatkoksi. Ovenvartijatar johti heidät pöytään, johon heille oli katettu aamiainen, ja kysyi Pavelilta, joka oli jäänyt paikaltaan liikahtamatta oven suuhun seisomaan: "Mitä haluatte?"
Ja vaikka hänestä tuntui kuin häntä olisi kurkusta kuristettu, sai hän kuitenkin sanotuksi: "Nimeni on Pavel Holub".
Tumma puna kohosi ovenvartijattaren ankaroille kasvoille. "Niin, niin", sanoi hän ja mielessään heräsi vastenmielinen muisto Pavelin ensimäisestä käynnistä.
"Olen pikku Miladan veli", sanoi Pavel uudestaan.
"Niin, niin — ja te kai tahtoisitte tavata sisartanne?" lisäsi luostarilainen äkkiä ajattelematta.
Niin pitkälle eivät Pavelin rohkeimmatkaan toiveet olleet ulottuneet, vasta tämä kysymys ne herätti. "Jos se olisi mahdollista", änkytti hän; "tietystikin mutta miten?"
Ovenvartijatar huomasi ajattelemattomuutensa ja sanoi hämillään:
"Tähän aikaan päivästä ei kuitenkaan ole vastaanottoa, eikä yleensä koko tänä päivänä, ja… Mutta tuolla on sisar Afra", keskeytti hän; "odottakaa vähän."
Hän meni vanhaa nunnaa vastaan, joka kahden maallikkosisaren saattamana laskeutui etehiseen johtavia portaita alas. Pavel hänet samassa tunsi: se oli taloudenhoitajatar, joka kerran lausui niin tärkeän sanan asiassa, josta silloin näytti hänen koko onnensa riippuvan. Ovenvartijasisar puheli vastaantulijan kanssa hiljaa, eikä Pavel epäillytkään etteikö puhe koskenut häntä, sillä sisar Afra katseli koko puhelun ajan häntä tarkkaavasti.
Nyt hän viittasi hänet luokseen ja kysyi surumielisesti hymyillen oliko hän todellakin Pavel Holub? Pavelin myönnettyä hän jatkoi: "Vaikea uskoa, niin paljon olette muuttunut. Ja mitä hyviä uutisia teillä on meille kerrottavana?"