Pavelin toivo sisarensa tapaamisesta sammui yhtä nopeaan kuin se oli syntynytkin, eikä hän uskaltanut edes tunnustaa tuon toivon olemassaoloa. Jos hänellä olisi ollut edessään tupa täynnä raakoja miehiä, niin niille hän kyllä olisi puoliaan pitänyt, mutta tämä vanha, arvokas nainen lempeine, ystävällisine, surun kirkastamine kasvoineen saattoi hänet hämilleen. Hiljaisella, liikutetulla äänellä hän vastasi:
"Tuon äidiltä terveisiä Milada sisarelleni ja rohkenisin samalla kysyä" … hänen äänensä aleni miltei kuulumattomaksi, "miten sisareni jaksaa?"
"Tuohon kysymykseen voimme mekin vastata, eikö niin, sisar Cornelia?" sanoi sisar Afra kääntyen ovenvartijattaren puoleen. "Teidän sisarenne on terve sekä ruumiiltaan että sielultaan, kiitos taivaan, joka on hänet luonut iloksemme ja virkistykseksemme. Mitä tervehdykseen tulee, niin täytyy meidän ensin saada lupa sen perille toimittamiseen, eikö niin, sisar Cornelia?" Hän katsoi Paveliin hyväntahtoisesti ja tämä sanoi ahdistetuin mielin:
"Haluaisin myöskin mielelläni kirjottaa äidille, että sisareni lähettää hänelle terveisiä."
"Vai niin", sanoi Afra. "Sekin voidaan toimittaa — eikö niin, sisar Cornelia? Teidän täytyy vain olla hieman kärsivällinen. Onko teillä aikaa malttavasti odottaa?" lisäsi hän leikillisesti, nyökäytti päätään ja astui eteenpäin Pavelin ohi, joka kumarsi hänelle tottumattomasti mutta syvästi. Ovenvartijatar saattoi hänet samaan huoneeseen, jossa hän pienenä poikana oli elänyt nuo tuskalliset odotuksen hetket.
Kaikki oli ennallaan tuossa ikävässä huoneessa, jokainen tuoli paikoillaan, seinämuurissa samat kosteat pilkut. Vain näköala ristikko-ikkunan läpi oli tänään ystävällisempi, sillä tuona kertana miltei alastomat puut someilivat nyt valkoisessa ja ruusunpunaisessa kevätpuvussaan. Leikkikentän takapäässä, puutarhanmuuriin saakka ulottuvan sivurakennuksen edessä leikki, iloinen parvi pieniä luostarinoppilaita. Usein he keskeyttivät leikkinsä juostakseen kilvan noviisin luokse, jonka hoitoon olivat uskotut. Mitähän tuo tehnee torjuakseen luokseen ryntäävän joukon hyväilyjä? Miten hyväntahtoisesti hän sen tekikään ja miten vakavasti; miten hyvin hän ymmärsikään taltuttaa vallattomia ja rohkaista pelokkaita, jakaa nuhteita ja kiitosta, osottaa hellyyttä ja ankaruutta ansion ja asianhaarain mukaan. Pavelin silmät olivat kuin naulatut hänen hoikkaan, suloiseen vartaloonsa. Hän ei voinut tarkasti erottaa neidon kasvonpiirteitä, mutta hän kuvitteli kuitenkin mielessään että tuo nuori tyttö muistutti Miladaa. Jokseenkin sennäköinen pitäisi hänen Miladansa nyt olla. Niin pitkä hän ei kuitenkaan voinut olla, se näytti mahdottomalta; mahdottomalta tuntui niinikään, että hän nyt jo olisi nunnaksi puettu.
Kello soi. Noviisi otti pienimmän tytön syliinsä, toiset juoksivat hänen edellään tai rinnallaan — hetken päästä olivat kaikki kadonneet sisään.
Pavel poistui ikkunan luota. Hän oli sisar Afran sanojen mukaisesti valmistunut pitkään odotukseen ja kävi hyvin hämilleen, kun jo muutamien minuuttien kuluttua ovi liikahti saranoillaan. Kynnyksellä näyttäytyi luostarin johtajatar, ylevänä ja rauhallisena kuten tavallisesti ja kuluneista vuosista huolimatta muuttumattomana. Hän talutti kädestä nuorta tyttöä, pitkää hoikkaa olentoa, samaa, jonka hiljaista käytöstä Pavel oli äsken seurannut, samaa, joka oli vivahtanut hänen sisareltaan — Miladaa noviisinpuvussa.
Pavel tuijotti häneen rajattoman onnellisena ja rajattoman surumielisesti hämmästyneenä. Tyttö päästi hänet nähdessään riemuhuudon; hänen vienot, kalpeat kasvonsa kävivät vieläkin läpikuultavammiksi, vieläkin kalpeammiksi.
"Pavel; rakas, rakas Pavel!" sanoi hän, mutta ei irtautunut saattajansa kädestä. Seisoi vaan hiljaa, katsellen veljeään suurin, onneasäteilevin silmin.