Pavelkin seisoi äänetönnä paikoillaan. Voimakkaampi kuin halu rynnätä hänen luokseen ja sulkea hänet syliinsä, oli kunnioittava pelko, jota hän tunsi ja joka teki mahdottomaksi lähestyä tuota rakastettua, ikävöityä olentoa.
Pavel vaikeni ahdistetuin mielin; hänen päässään risteilivät ajatukset: Oliko tuo nuori pyhitetty hänen sisarensa?… Rohkenisiko hän enää sanoa häntä sisarekseen? — Oliko tuo se, jota hän oli tuhansia kertoja sylissään kantanut, suudellut ja hyväillyt — monesti lyönytkin? — Oliko tuo se, jonka valitus "on nälkä, minun on nälkä, Paveliseni!" oli hänet niin useasti viekotellut varastamaan? — Oliko tuo se, jonka pieniä jalkoja hän oli hoitanut, kun ne olivat kipeytyneet heidän kulkiessaan paikasta paikkaan isän ja äidin seurassa?… Oliko todella?
Sisarusten hämmästys huvitti johtajatarta. "Kuinka?" sanoi hän ystävällisesti kääntyen Miladan puoleen. "Kuka se lapsellisessa herkkätunteisuudessaan sanoikaan: en näe sinua enää milloinkaan, he eivät enää milloinkaan laske sinua luokseni?… Ja nyt hän on siinä, tuo veljesi; tervehtikää toisianne, antakaa toki kättä!"
Kehotus oli uudistettava ennenkuin Pavel ja Milada uskalsivat sitä noudattaa, ja kun Pavel piteli kädessään sisarensa kättä, niin häntä melkein pelotti sen kuumuus ja suonien tykytykset sormenpäissä. Hänen karkeassa oikeassa kädessään lepäsi pieni kapea käsi, mutta se ei ollut pehmeä kuin tyhjäntoimittajan, vaan tuntui työhön tottuneelta. Hentoa pyhiinvaeltajaa ei siis oltu matkalla taivaalliseen kotiinsa säästetty maallisiltakaan rasituksilta.
Pavelin mieleen johtui muuan opettajan kerran lausuma ajatus, joka silloin oli jäänyt puolittain käsittämättä: "Kauvanko kestää molemmista päistä sytytetty kynttilä palaa!" — Hänen sydäntään kouristi, hän nosti katseensa Miladan kädestä hänen kasvoihinsa. "Nunna, siis nunna, —" sanoi hän.
"Ei vielä", vastasi johtajatar; "mutta pian hän on kuitenkin niihin kuuluva, jotka jumalallisen vapahtajamme tavoin kysyvät: missä on minun äitini, missä ovat veljeni?"
Äiti-sanan kuultuaan Pavel heräsi kuin unesta. "Niin, äiti lähettää sinulle terveisiä", sanoi hän; "hän voi hyvin. Hän tahtoisi myöskin mielellään tietää kuinka sinä voit. Mitä minä hänelle kirjotan?"
"Kirjota hänelle", vastasi Milada, mutta keskeytti puheensa ja katsoi lupaa pyytävästi johtajattareen. Vasta kun tämä nyökäytti myöntäen päätään, jatkoi hän jälleen: "Kirjota hänelle, että koko elämäni on yhtä ainoata rukousta hänen puolestaan, ja vielä erään toisenkin, onnettoman isäraukkamme puolesta" … äänensä oli alentunut, mutta kohosi nyt taas iloisesti: "ja myöskin sinun puolestasi, rakas, rakas Pavel".
Pavel mumisi jotain käsittämätöntä ja hänen silmiään alkoi kuumottaa; äkkiä hän päästi Miladan käden omastaan ja astui askeleen taaksepäin. Tyttö jatkoi: "Kaikkivaltias on kuullut rukoukseni, hän on tehnyt sinut hyväksi … eikö niin? Puhu, rakas Pavel, sano että asia on niin; voithan sen sanoa — sehän on armon työtä. Rukoilen sinua, sano että olet tullut hyväksi ja kelvolliseksi… Pavel rakas, oletko hyvä ja kelvollinen?" Pavelia tuskastutti hänen rukouksensa, hän painoi päänsä rinnoilleen ja vastasi: "En tiedä".
"Et tiedä?" sanoi Milada, ja kun veljensä vielä vaikeni, huusi hän tuskallisen huolestuneesti johtajattarelle: "Hän ei tiedä, korkea-arvoisa Äiti! Kuinka se on mahdollista?"