Johtajatar huomasi noviisin kasvoilla pelkoa ja levottomuutta, huomasi miten hänen kalpeat poskensa yhä punertuivat ja sanoi rauhottavasti: "Veljesi on antanut sinulle kauniin vastauksen; niin sanovat häveliäät, jotka eivät tunne omia hyveitään. Me tunnemme hänet ja olemme kuulleet niistä edistysaskeleista, joita veljesi on tehnyt parannuksen tiellä. Sentähden hän saikin itse kertoa sinulle asiansa ja itse kuulla mitä sinä ajattelet. Nyt se on tehty, ja nyt, rakkaat lapset, sanokaa toisillenne jäähyväiset!"
Pavel huoahti syvään: "Nytkö jo?" ja tuskallista hämmästystä ilmaisten kuuluivat samat sanat Miladankin suusta. Mutta hetkisen päästä päättyi taistelu ja sydämen äkkinäisen hätähuudon jälkeen seurasi toisen tahdon alle alistuminen.
"Hyvästi, Pavel!" sanoi hän.
Miladan hurskas tottelevaisuus sai palkintonsa, johtajatar hymyili hyväntahtoisesti: "Voit myöskin sanoa: näkemään asti!"
"Vihkimisjuhlaan asti!" huudahti Milada innostuneena. "Tule vihkiäisiini, se kyllä sopii… Eikö niin, korkea-arvoisa Äiti, se sopii — hänen sopii … ja minä", lisäsi hän nöyrästi, "saanko minä vielä kysyä häneltä jotakin?"
"Kysy!"
Milada, joka oli jo aikeissa seurata johtajatarta, kääntyi jälleen Pavelin puoleen: "Oletko, rakas, antanut kaikille anteeksi, jotka ovat olleet pahoja sinua kohtaan?"
Pavel näki sisarensa jännitettynä odottavan vastausta, tutki sydäntään ja vastasi: "Muutamille olen".
"Mutta sinun täytyy antaa anteeksi kaikille; nehän ovat Jumalan välikappaleita, jotka koettelemusten kautta johtavat sinut hänen luokseen. Anna heille anteeksi, rakasta heitä, lupaa se minulle."
Tyttö rukoili häntä entisen Miladan kiihkeydellä. "Lupaa se, Paveliseni. Kärsin niin kovin, ellet lupaa", valitti hän. "Se on merkki, etten ole vielä tehdyt kylliksi, en kylliksi rukoillut, en kylliksi parannusta harjottanut."