Viimeksi hän meni linnaan, vaikuttaakseen siellä turvattinsa hyväksi, mutta onnistui huonosti. Luostarista tullut kirje oli tehnyt vaikutuksensa. Paroonitar syytti katkerasti itseään siitä, että oli edistänyt sisarusten tapaamista ja oli hyvin suutuksissaan Pavelille; ei tahtonut enää kuulla puhuttavankaan hänestä ja neuvoi koulumestarinkin kerta kaikkiaan jättämään moisen heittiön oman onnensa nojaan.
Viikko kului. Virgil kävi joka päivä koululla noutaakseen sieltä Pavelin, mutta poika joko pysyttelihe piilossa tai vastusti kynsin hampain. Silloin menivät paimen ja hänen vaimonsa lopulta kunnanesimiehen luo, koettaen vaikuttaa siihen suuntaan, että tämä olisi käyttänyt valtaansa pakottaakseen pojan palaamaan heille takaisin. Sairas mies lupasi kaikki, mitä he pyysivät, katsoi jokaisen vaivaloisesta lausutun sanan jälkeen kysyvästi, milteipä rukoilevasti ihmelääkäri-eukkoon ja näyttäen kipeää oikeata puoltaan voihkasi: "Siinä se on! Siellä se paholainen istuu!"
"Niin, niin!" sanoi vaimo. "Oikealla, juuri oikealla se on kipu; siellä on maksa."
"Maksa? Vai niin — te sanotte edes jotain, te!… Sanotte että se on maksa. Mutta tohtori, hän ei puhu maksasta eikä mistään muustakaan."
"Ei puhu, eikä tiedä", sanoi vaimo ylimielisen halveksivasti.
"Hän ei tiedä edes huojennusta, ei tiedä niin mitään."
Virgilova kohotti ristiin asetetut kätensä huultensa tasalle ja virkkoi sormenpäitten yli huokaisten: "Niin, niin! Ja kun ajattelee miten helposti herra esimies olisi autettavissa!"
Sairas kohoutui vuoteellaan: "Niinkö arvelet?… Auta sitte!"
"Kunpa uskaltaisin?" vastasi vaimo, nopea, väijyvä välähdys silmissä. "Kunpa uskaltaisin lähettää jotakin!… Neljässätoista päivässä olisitte terve."
"Lähettäkää minulle jotakin, lähettäkää!… Mutta — suu kiinni … ymmärrätkö?"… Hän keskeytti puheensa kuunnellen levottomasti mahdollisesti läheneviä askeleita tai ääniä ja jatkoi sitte hiljaa: "Pimeän jouduttua tulee palvelustyttö noutamaan."