— Milloin se tuli? Tahdotko sanoa vielä senkin?
— Miksi en sanoisi. Koko maailma sen tietää, mutta ei monikaan ymmärrä. Sinä ehkä ymmärrät. — Isäni oli kuollut. Äiti halusi takaisin Englantiin vanhan äitinsä ja siellä asuvan poikansa luo. Hän tahtoi myöskin tavata minua, mutta Norjaan asti hän ei uskaltanut. Merillä oleva veljeni teki siitä syystä välitysehdotuksen. Englantilainen veljeni, hän, äiti ja minä yhtyisimme kaikki Hampurissa. Hän toimitti minulle matkarahatkin, ja kun austraalialainen jättiläislaiva laski Elben suuhun, seisoin pikku Gerdin kanssa rannalla sykkivin sydämin odottaen äitiäni, ainoata, jota olin kaivannut senjälkeen kun Austraalian jätin. Mutta äidin asemasta tulikin ruumis. — Veljeni sen minulle ilmoitti niin varovasti kuin mahdollista. Mutta minä en sitä kestänyt. Samana iltana sairastuin, ja yöllä syntyi pieni poikani. Hän kuoli parin tunnin kuluttua. Kauan olin itsekin kuoleman kynnyksellä. Olin niin sairas ja murheissani, ett'en Gerdiänikään muistanut kysyä. Kun vähitellen toivuin, sanottiin minulle, että veljeni oli vienyt Gerdin edeltäkäsin Norjaan, vaan sitä en uskonut. Kun viimein lähdin sairaalasta palatakseni kotiin, sainkin kuulla, että Gerd oli kuollut kuristustautiin.
Täti Gudrun vaikeni. Ei pieninkään värähdys hänen kasvoillaan osoittanut mielenliikutusta, ainoastaan syvä katse hänen harmaissa silmissään kertoi jotain siitä, mitä hän tunsi.
Salme oli hyvin kalpea. Hän ei isoon aikaan puhunut mitään. — Ja sinä kestit, sanoi hän viimein hiljaa.
— Tekemällä siitä pääsee, sanoi miesvainajani, kun kova työ odotti.
Kärsimällä ja kantamalla elämän taakasta selviytyy.
Portaista kuului askeleita. Oven-avaus oli kuin Holgerin.
— Te olette lujatekoista sukua, sanoi Salme nousten.
— Eikö puhuta suomalaisten sitkeydestä? kysäsi täti samassa kuin Holger koputti ovelle. Enempää eivät ennättäneet puhua. Holger oli valmis ja tädin tuli kiire saada vierailleen lähtökahvit.
Etehisessä tarttui täti Holgerin nutun liepeeseen. — Anna anteeksi, kun pidätin hänet. Mutta hänen äitinsä on kaukana, eikä minulla ole tytärtä.
— Äitini poikana sinua kiitän. — Holger kumartui suutelemaan vanhuksen kättä. Hän tunsi kohdanneensa sen voiman, joka aina teki vaikutuksensa häneen — äidillisyyden. Annettu nuhde oli osunut oikeaan. Hän oli ollut itsekäs ja laiminlyönyt Salmen. Hän tahtoi korvata, minkä oli rikkonut.