Tädin keinutuoli narahti. — Tiedätkö, että synnyin Austraaliassa, vaikka olen Thoresen'in sukua.
— Sellainen on elämäni tarina kuin taulu, josta sanotaan, että taiteilija on käyttänyt liian räikeitä värejä. Mutta kun todellisuus päättää tuhlata värejään, silloin siitä vasta syntyykin räikeää. Sellaista on koko meidän sukumme elämä.
Täti vaikeni hetkeksi, kumartui eteenpäin keinutuolissaan ja nyökkäsi tuontuostakin hitaasti päätään. Sitte alkoi hän kertoa, hitaasti, ja katse kauaksi tähdättynä.
— Isä oli hurjaluontoinen ja raju, sellainen kuin Holgerkin. He olivat veljekset, vaikka ijässä oli eroa kolmattakymmentä vuotta. Toinen nukkui kätkyessä, kun toinen läksi vieraille maille onneaan koettamaan. Amerikat ja Austraaliat hän kulki, oli merimiehenä, kauppiaana ja viimein uutisviljelijänä ja lampurina Austraaliassa. Hän rupesi siihen toimeen, kun nai äitini, englantilaisen, ja asettui yhdessä kohden olemaan. Norjaan hän ei koskaan palannut, mutta mieli pysyi norjalaisena. Minä opin pienenä rakastamaan Englantia ja Norjaa, vaan en maata, missä asuin. Vanhin meistä lapsista lähetettiin Norjaan neljäntoista vuotiaana. Hänestä piti tulla norjalainen ja hänen piti kasvaa Thorsgaardissa. Laiva, jolla hän matkusti, upposi Hyvän toivon niemen luona. — Äiti suri esikoistaan ikänsä — ei antanut Norjaan toista poikaa. Englanti ja äidin vanhemmat saivat hänet. Hän vieraantui pian meistä kaikista. Sitte meistä kuoli kolme, yksi meni merille, minä nuorin jäin vanhempien luo. Isä ei tahtonut antaa Englantiin, äiti ei Norjaan. Mutta maata, jossa asuin, en rakastanut. Silloin tuli Norja minua noutamaan. Minä olin synnyltäni tunturien ja vuonojen lapsi. Se oli minulla veressä ja minä tunsin sen kohta kun hän tuli. Hän oli serkkuni, setäni poika. Nuorena seikkailuhaluisena hän tuli, vaan kun tiemme yhtyivät, ei hän enää kaivannut seikkailuja. Hän ikävöi vain takaisin Norjaan minun kanssani kotia perustamaan. — Häämatkamme merien poikki kesti kuukausia. Meistä se päättyi päivään.
— Salme, sinä tiedät, miten Thoresenilainen rakastaa! — Vanhus kumartui eteenpäin ja loi katseensa Salmeen, mutta samassa tuo katse ikäänkuin solahti ohi, taas tähtäytyen kauaksi menneisiin aikoihin.
Meitä oli kaksi Thoresen-suvun jäsentä. Mutta meidän onneksemme, etteivät suvun asiat siihen aikaan olleet sillä kannalla kuin Holgerin nyt. Köyhyys pakotti työhön ja työstä oli apua sekä ilossa että surussa. Nykyajan ihmiset eivät ymmärrä sitäkään. Mutta elänyt tietää. Maassa oli minulla myöskin liittolaiseni, sillä siitä päivästä pitäen, kun Norjaan saavuin, tunsin olevani kotona.
Salme käännähti äkkiä ja katsoi poispäin. Silmät sumenivat kyyneliin ja läpi sumun siintivät kotimaan sinijärvet, kotisaaret, kotisalmet ja lahdelman tyynet pohjukat.
— Naimisissa olevilla luetetaan sentään elämän vaikeimmat läksyt. —
Taas narahti keinutuoli.
— Mutta sinä, täti, olit nuori ja hyväoppinen. Vanhempana on vaikeampaa.
— Niin, se on. Vaikein tuli minullekin sitte.