Viheriän harmaat silmät tähystivät hetken tutkivasti Salmea. Mitä tuo lapsi tarkoitti, ja mitä hän tarvitsi?
— Silloin on työtä tarpeeksi elämäntaakan kantamisessa.
— Oletko sinä, täti, tuota taakkaa koskaan toimettomuudessa kantanut?
— Se ei ole toimeton, joka kestävästi ja rohkeana kantaa taakkaansa.
He istuivat kumpikin taas hetken äänettöminä. Viimein kysyi Salme, miten kauan täti oli hoitanut Einarin taloutta.
— Sinä siunattu lapsi! — Täti herkesi keinumasta. — Kerran sinä jotain kysytkin. Sinä olet siinäkin suhteessa toisenlainen kuin muut. Moni utelee elämääni juuri niin kuin katselee kapineitani. Minun elämäni tie on ollut monivaiheista, sentähden sillä muka on arvoa aivan kuin tavaroillani, siksi että sattuvat olemaan sitä tai tätä tyyliä.
— Sinä olet ankara arvostelija.
— Se on sukuvika.
Salme huokasi. Hän muisti, miten Holgerin sattuvat arvostelut häntä ensi aikana olivat ihastuttaneet, miten hän Holgerin silmäyksiä oli sanonut kotkan katseeksi, joka kantoi kauemmaksi kuin toisten, tunkien läpi luiden ja ydinten. Mutta nyt hän huokasi, sillä hän muisti, että arvostelun ankaruus aina kohdistui toisiin, — harvoin omaan itseen, — että tarkkanäköisyys koski ainoastaan etäällä olevaa, — ei sitä, missä tarkkanäköisyyttä olisi tarvittu ja mikä oli lähinnä.
Oliko se kenties liian pientä, liian läheistä? Siksikö Holger ei koskaan huomannut, mitä Salme kärsi.