— Sinä katselet kaikkia niin lempeästi, sanoi täti äkkiä. — Minä arvasin sen. Siksi pyysinkin tänne.
— Etkö sitte pyydä muita, täti?
— En, lapsi. Minä en huoli vieraista ihmisistä omaan huoneeseeni. Minusta on joka kapineella täällä henkeä, sillä kaikilla niistä en muistonsa. Ne eivät ole vain puuta ja nahkaa. Ne ovat osa elettyä elämääni, ja siksi ne ovat ystäviäni. Mutta sitä eivät kaikki ymmärrä. Monet tulevat tänne kuin museoon: "ai täti, tämä peili on empireä ja tuo pieni pöytä on sirointa rokokota. Ja keinutuolista tulisi kaunis, kunhan maalauttaisi valkoiseksi." — Sellaista minä en jaksa kuulla. Vanhat ihmiset tarvitsevat rauhaa ja vanhat kapineet samoin. Mutta nykyajan ihmisillä on niin kiire, etteivät voi muillekaan suoda rauhaa. Sentähden eivät kuule, mitä vanhat esineet puhuvat.
Salme ei vastannut. Ajatukset ja tunteet tulvehtivat hänen mielessään, mutta hän ei hennonut häiritä vanhan huoneen hiljaisuutta.
Nurkkapöydällä, peilin alapuolella, käydä naksutti vanha lasikupuinen pöytäkello. Jonkun kerran narahti keinutuolin jalas tädin sitä liikutellessa. Muuten oli kaikki huoneessa hiljaista, täynnä eletyn elämän haastelua.
Viimein katkaisi Salme äänettömyyden. — Luuletko, että ihmiset ennättävät kuulla, mitä elämä puhuu?
— Toiset ennättävät, toiset ei.
— Kenties on niitä, jotka ennättävät liiaksikin kuulla ja ajatella?
— Tuskin, mutta he eivät kuuntele oikealla tavalla. He kuuntelevat sielunsa sairaudeksi eikä voimaksi. Kuuntele ja tee työtä, tee työtä ja kuuntele, silloin et jouda sairastamaan.
— Mutta jos ei ole työtä, jos olosuhteet sulkevat tien.