Heti päivällisen päätyttyä teki Holger lähtöä hotelliin tavaroitaan järjestämään. Salme aikoi seurata.
— Sinä jäät tänne, sanoi täti.
Salme katsoi epäröiden Holgeriin.
— Tee niinkuin tahdot. — Holger oli jo ovella.
— Hän jää tänne. — Täti vetäisi oven kiinni, tarttui Salmen käteen ja vei omaan huoneeseensa.
— Ethän sinä vielä ole ollut täällä luonani, puheli hän, istuttaen
Salmen mukavaan, vanhanaikaiseen sohvaan.
— Minä en tahtonutkaan, ennenkuin tutustuin, sanoi hän sitte. — Mutta nyt sinä pian lähdet ja minä olen jo vanha enkä tiedä, nähnenkö vasta.
— Täti, sinähän olet niin pirteä ja terve.
— Monet tuulet kestää honka tuntureilla, mutta yksi myrsky-yö sen kaataa.
Salme katsoi poispäin. Tuntui niin oudolta. Vanha honka, miten tosi tuo kuva oli! Tiesiköhän täti itsekään miten oikeaan hän osui. Vanhat, kurttuiset, työssä kovettuneet kädet, kasvot, joihin elämä oli syvät vakonsa uurtanut, ja ryhdikäs vanha vartalo, miten tuo kaikki muistutti tunturin suoraselkäistä, naavaista honkaa.