— Salme, me tulemme perille tuossa tuokiossa. Holger kiskaisi matkalaukun verkkopitimeltä, auttoi turkit Salmen päälle ja loi pikaisen katseen peiliin, nähdäkseen oliko itse kunnossa.
— Me menemme suoraan hotelliin. En minä tänä iltana enää kerkiä mitään toimittaa.
— Samaanko, jossa olimme silloin, kun minua saatoit Suomeen?
— Niin tietysti, minä olen aina samassa. Sähkötin jo tulostamme.
— Me emme ole olleet siellä sitte kun silloin. Sanoissa oli hyväilevä sointu. Salme tahtoi elvyttää muistoja, jotka voisivat hänelle palauttaa sen Holgerin, jota hän kaipasi.
Mutta Holger ei huomannut hänen sanojaan. Vasta illalla, kun he huoneessaan joivat teetä, muisti hän äkkiä kuulleensa ne.
— Niin, me emme tosiaankaan ole olleet täällä sitte kun kihlauskesänämme.
— Ei siitä ole vielä kuin puolitoista vuotta, vaan pitemmältä se aika on tuntunut.
— Kun paljo tapahtuu, tuntuu aika pitkältä. — Holger selaili teetä ryypätessään, vasta ilmestynyttä iltalehteä.
Äkkiä laski hän sen kädestään. — Vai onko muutenkin ollut pitkää? —
Terästetty katse sattui Salmeen.