— Niinpä niinkin.
— Sitte en paljo sure sitä, ettet esittänyt. Muuten olisin kaivannut. Tahdonhan jakaa kaikki kanssasi. — Katse säteili rakkautta ja käsi tavoitteli Holgerin kättä.
— Jakaa kaikki kanssani — toisti Holger. — Ja'a nyt sitte silläkin, että vastaat kysymykseeni: ovatko päiväsi olleet pitkiä ja miksi? — Hän tarttui Salmen ranteisiin, pitäen niitä kuin pihdissä, samalla kun hänen katseensa terävänä ja teräksisenä tunki Salmen sisimpään.
— Älä, Holger rakas, noin! — Katse pyysi ja rukoili.
— Sano! intti Holger, kovuus katseessa. Silloin leimahti Salmen suuttumus. Hän riuhtasihe irti niin äkkiä, ettei Holger ennättänyt estää: — "Sano", toisti hän vapisevin huulin — nyt sinä komennat "sano", mutta kun viikkojen ja kuukausien kuluessa olen tahtonut puhua, olet työntänyt minut luotasi. "Sinä vaivaat minua, minä en ennätä", se on ollut vastauksesi. Nyt tahdot kuulla, ja minä sanonkin. Päivät on olleet pitkiä, sillä minä rakastan sinua niin äärettömästi. Sinä olet ainoani ja kaikkeni tässä maassa. Työtä ja tehtävää minulla ei ole muuta kuin elää sinulle. — Itse olet niin tahtonut ja asettanut — ja sitte sinä vetäydyt pois, et jouda katsomaan, et kaipaamaan muuta kuin joskus kun illoin kiedot kätesi kaulaani ja kuiskaat pyytäen: olethan omani, sano, olethan. — — Mitä tietää sellainen elämä vaimolle? — Ymmärrätkö, vaikka olet mies. — Kaiken olen sinulle antanut, maani ja kansani olen jättänyt tähtesi, jättänyt ilolla. — Mutta Holger, kun antaa äärettömän paljo, tarvitsee myöskin saada paljo.
— Etkö ole saanut? — Holger sanoi sen huohottaen. Hän oli käynyt kuolon kalpeaksi.
— Olen tuntenut rakkautesi polttavaa liekkiä — aika-ajottain. Mutta Holger, minä tarvitsen nähdä kestävää, tasaista tulta kotionnemme alttarilla. Kaikkien nähden olen tunnustanut, että sinä olet minulle rakkaampi kuin omaiset, ystävät ja synnyinmaa. Mutta tiedätkö, mitä olen tuntenut viimeaikoina, jolloin sinulla ei kahden ollen eikä toisten seurassa ole ollut aikaa eikä ajatuksia minua varten? — Olen tuntenut, miten sen on olla, joka on antanut kaikkensa, saamatta vaimon oikeuksia, jolta tullaan vaatimaan, ilman että häntä tunnustetaan, ja jonka rakkaudelle ei anneta arvoa, vaikka se olisi yhtä suuri ja puhdas kuin konsanaan laillisesti vihityn vaimon.
— Salme, sinä isket armottomasti!
— Teenkö sitä syyttä? Tiedätkö, mitä olen kärsinyt? Minä tahtoisin olla ilosi, apusi, elää sinulle, yksin sinulle, vaan minä en jaksa, jos sinä itse riistät minulta voimani.
— Sinä olet apuni, iloni, ja onneni jo pelkällä olemassa olollasi —
Holgerin pää painui rintaa vasten.