Kun hän toisena päivänä aikoi jatkaa, hylkäsi hän ensimäisen tuumansa. Hän ei tahtonut uskoa itseään päiväkirjalle. Hän päätti vain kirjoittaa kirjaansa kirjeen äidille, kirjoittaa niin kuin puheleisi, ell'ei tahtoisi säästää äitiä ja hänessä vahvistaa uskoa heidän onneensa.
Hän selaili kirjaansa hetken. Sitte tarttui hän kynään ja rupesi kirjoittamaan:
— Äiti kulta, nyt otan vanhan pikku jakkarani ja asetun tähän viereesi.
Voi, miten olet sairaan näköinen! Sinä olet maannut vuosikausia ja jaksat kuitenkin olla tyytyväinen. Minä olen vasta viettänyt muutamia viikkoja enimmäkseen makuulla ja minä jo pelkään vuoteessa olemista.
Tiedätkö, äiti, miksi?
Siksi, että ehdin ajatella niin hirvittävän paljon.
Ennen rakastin ajattelemista, nyt pelkään sitä. Eikö se ole kummallista? Ja mistä se riippuu? Siitäköhän, että kaikki ennen oli lapsellisen yksinkertaista ja sanoisinko — suomalaisen suoraa?
Nyt ovat elämän ongelmat saaneet minut umpisokkeloon —. Ennen sain selvyyttä ajatellessani. Nyt sotkeudun ajatusteni verkkoon.
Äiti, me olemme äärettömän erilaiset, Holger ja minä. Holgerissa on pelottavan paljo voimaa. Hän on reipas ja vikkelä kaikessa, tunteissa, teoissa ja päätöksissä. Tuskin ennätän toipua aikaisemmasta hämmästyksestä, kun hän jo valmistaa minulle uuden.
Kuules äiti, minkälaista elämämme on. — Holger saattaa tulla huoneeseen, heittäytyä sohvalle ja pyyhkiä hikeä otsaltaan. Kaikki käy hullusti, sanoo hän. Minun täytyy heti matkustaa Einarin luokse. Minua on petkutettu kaupoissa. Joudun vielä maantielle. Täytyy lähteä, vaikka olen niin sairas, että tuskin pysyn pystyssä.