Tiedätkö, äiti, mikä tuo suuri suruni on? Se on se, että vaikkakin Holger ja minä rakastamme toisiamme yhtä suuresti ja enemmänkin kuin rakkautemme ensi aikoina, emme kuitenkaan voi tehdä toisiamme onnellisiksi. Minä olen liian mitätön, voidakseni olla hänelle kaikkea, mitä tahtoisin, hän liian suuri sielu voidakseen minua käsittää.
Rakkautemme on suuri, vaan side sielujemme välillä löyhä.
Harvoin me yhdessä keskustelemme ja vielä harvemmin olemme yhtä mieltä.
Se on minulle arvoitus, miten voimme olla niin erilaiset ja niin samanlaiset. Luontoa katsellessamme esimerkiksi näen, että se meihin vaikuttaa aivan samoin. Usein huomaan eri tapahtumien johdosta Holgerin tuntevan samaa, mitä itsekin olen tuntenut. Mutta kun käymme keskustelemaan, särkyy eheys. Yhtymäkohdasta lähdemme kulkemaan eri suuntiin.
Erilaisuus rikastuttaa, mutta se särkee samalla.
Äiti, sano, miten voivat ihmiset tehdä toinen toisensa niin äärettömän onnettomiksi, vaikka rakastavat toisiaan?
Tai siitäkö juuri johtuukin sydämen suuri tuska, kun perin erilaisina ei sittekään voi olla toinen toistaan rakastamatta? Rakkaus kahlehtii, erilaisuus epäsointuineen erottaa.
Äiti rakas, sinä paljon kärsinyt, sinä elämän ristiriitoja kokenut, auta minua!
* * * * *
Seuraavan päivän iltana Salmen istuessa hetken puutarhassa ihailemassa auringon laskua, näki hän Holgerin lasten kisakentän laidassa. Holger seisoi paljain päin, nojautuneena kuusen runkoa vastaan katsein seuraten välkettä kaarnaisten runkojen kupeilla.