Salme tiesi ja näki, että he tunsivat samaa ja hänen tuli ikävä Holgeria. Hän tahtoi tuntea ajatuksen sulavan ajatukseen, tunteen tunteeseen. Hän oli sen onnen makeutta ennenkin maistanut. Miksei vieläkin? Miksei nyt?
Hän nousi ja läksi verkalleen astumaan kentälle päin. Vaan ennenkuin hän ehti perille oli Holgerin silmä sattunut poikaan, joka läheisestä hernepellosta livisti isäntää pakoon.
Kentän poikki oikaisten saavutti Holger hänet, sai poikaa kauluksesta kiinni ja pani samassa toimeen sekä tutkinnot että tuomiot.
Salme istahti penkille odottamaan, meni sitte vastaan, kun näki
Holgerin tulevan ja pujotti kätensä hänen käsipuoleensa.
— Tulin luoksesi, kun näin sinun ihailevan auringon laskua.
— Saanko minä koskaan rauhassa nauttia?
— Mistä hän oli, tuo pieni pahantekijä?
— Oli tuolta myllärin kodista. — Mitä minä pojasta. Herneet ovat makeita, sen muistan omasta lapsuudestani. Mutta minä en voi sietää koko sitä joukkoa.
— Vaimo on hyvin sairas, keuhkotautinen, luulen.
— Kun saisivat keuhkotaudin kaikki!