Ken näin loi syömemme samanlaiset,
Ken meille tuntehet samat soi,
Kun sydänkantelot samoin kaikuu,
Vaikk' ymmärtää ne ei toistaan voi?
Salme ei nukkunut sinä yönä. Hän ajatteli.
Seuraavana päivänä hän kuitenkin oli virkeä ja iloisella mielellä, sillä hänellä oli kaksi auttajaa. Toinen oli Gudrun-täti kaikkine vanhoine kapineineen, jotka eletyn elämän vaitelijaina todistajina kertoivat sydämen suurista suruista, toinen äiti, joka tyttärelleen antoi evästystä, elämän taipaleelle: Sinun täytyy selviytyä paremmin kuin minä, — sovittaa, missä minä särjin, — rakastaa, missä minä rikoin.
Mutta illalla pahoitti Salme Holgerin mielen. Hän oli luvannut toimittaa Jensille sanan liinakkojen kengittämisestä, mutta unohtikin asian.
— Minulla on työtä ja huolia enemmän kuin jaksan kantaa. — Sinulla ei mitään, — etkä tuon vertaista —.
Holger nousi kiivaasti ruokapöydästä.
— Itseäsi sinä aina ajattelet, et minua, mutisi hän mennessään.
Salme ei jaksanut tätä kantaa. Syyllisyyden tunne oli sittekin katkerin kaikesta.
Hän sulkeutui huoneeseensa, istui kauan kyyneleettömin silmin eteensä tuijottaen, nousi viimein, pyyhkäisi kädellä painavasti otsaansa kuin ajatuksiaan selvittääkseen ja asettui sitte kirjoittamaan.
Hän tahtoi kirjoittaa Holgerille, ehkä hän silloin löytäisi oikeat sanat, ehkä sattuisi jälleen löytämään nyt nurmettuneen polun sydämestä sydämeen.