— Älä nyyhkytä, vaan puhu, niin että ymmärrän. — Salme miltei vihastui. Joka hermo oli jännitetty, ja sanomalehti hänen kädessään vapisi kuin haavan lehti.
Silloin Margit rohkaisi mielensä. — Tuossa se seisoo, sanoi hän, osoittaen sormellaan uutista: Kuoleva langettanut tuomion kuolleesta.
Salme luki: "Viime viikolla, 14 p. tätä kuuta, kuoli — kylässä, länsirannikolla köyhä vanhus kotoisin — laaksosta. Viime hetkinään ilmaisi hän ympärilleen kokoontuneille tuttavilleen kauan kärsineensä kovia omantunnon tuskia siitä, että tiesi toistakymmentä vuotta sitte — laaksossa, hänen kotiseudullaan tapahtuneesta murhasta. Hän oli pimeänä syksyiltana sattunut kulkemaan metsäpolkua pitkin, kun kuuli läheisyydestä hätähuutoja. Omaa henkeään peljäten hän silloin eli piiloutunut ja siten joutunut näkemään, miten murhaaja kuljetti murhatun ruumiin metsään päin.
"Hirmutyön tekijä oli tunnettu tappelija ja riitapukari Herman Thoresen, surmattu kaiketi Eilert Kraft, joka samoihin aikoihin katosi teille tietämättömille.
"Tunnustuksellaan tahtoi kuoleva vapautua omantunnon vaivoista, jotka häntä olivat kalvaneet etenkin sen jälkeen, kun hän kuuli, että erästä syytöntä myöskin oli epäilty."
Sanomalehti valahti Salmen kädestä.
— Margit, Margit, mitä me teemme? Se tuli kuin hätähuuto. — Holger ei saa nähdä tätä, ei ikinä.
Salme kulki edestakaisin lattialla käsiään väännellen.
— Sinä et saa itkeä, sanoi hän ankarasti ja pysähtyi Margitin eteen. — Sano minulle, mitä minä voin tehdä. Herralle tätä ei näytetä, ei koskaan.
— Pannaan lehti uuniin, ehdotti Margit.