Pimeään syttyi valoa. Se loisti etäisyydestä himmeänä ja lekoittavana, mutta siinä oli valon voimaa ja vaikutusta.
Hän istui kauan aivan hiljaa, vain tuijottaen etäisyyteen, kohti tuota lekoittavaa valon sädettä, joka oli syttynyt paistamaan hänelle hänen pimeydessään.
Viimein hän nousi. — Kärsimysten mies, — tuskien tuttava, sopersi hän itsekseen, astuessaan hotelliin päin.
— Mitä kummaa tämä on olevinaan? — Holger avasi oven hänelle.
Salme ei vastannut.
— Minä olen etsinyt sinua tuntikausia. — Oletpa sinä vaimo, joka miestään ajattelee! Huomenna on lähdettävä ja sinä kierrät katuja kuin hullu.
Salmen huulet liikkuivat. — Hullu tekee hullun töitä, sanoi hän itsekseen, mutta Holger ei sitä kuullut.
Hän soitti sähkökelloa ja tilasi teetä.
Kun he istuivat pöydässä vastatusten ja Salme ojensi Holgerille teelasin, tunsi tämä, miten kylmä hänen kätensä oli.
— Jäinenhän kätesi on. Oletko hermostunut? — Holger katsoi pitkään.