— Tulen, sopersi hän hiljaa kumartuen yhä syvemmä.
Samassa hän säpsähti ja oikasihe. Tuulen kantamana tunki hänen korvaansa laulu, jota hänen täytyi kuunnella, sillä sanat — olivat suomea.
"Oi muistatko vielä sen virren,
Jota lapsena laulettiin,
Kun yö liki ikkunan liikkui —
Se virsi se viihdytti niin."
Hän hoiperteli takaisin penkille. Käsi oli pimeässä tarttunut hänen käteensä. Ja hän tunsi tuon käden. Se oli äidin.
Laulaja yhä jatkoi:
"Se antoi rintahan rauhaa,
Se uskoa unehen loi —
Jos muistat vielä sen virren,
Nyt laula, laula se, oi!"
Hän olisi tahtonut itkeä, vaan ei voinut. Hän ei jaksanut ajatella mitään, mutta hän tunsi että äiti pimeässä piti häntä kädestä. Ja samalla oli kuin siinä äidin rinnalla olisi ollut toinenkin, toinen, joka otti häntä kädestä ja jolle äiti hänet uskoi, painaen käden hänen käteensä.
— Murheiden mies — tuskien tuttava.
Mistä ne sanat johtuivat hänen mieleensä?
— Murheiden mies, toisti hän uudelleen itsekseen.