"Tuus in eternum." Holger oli sen kaiverruttanut siihen. Kuinka ne sanat nyt kirvelivät, repivät ja haavoittivat!
Hän kiskaisi sormuksen sormestaan. Käsi vavahti, ja sormus putosi kadulle. Hän kuuli, miten se kilahti kiviä vastaan. Silloin hän nauroi.
Tien puolessa, etäällä suurista laivoista, oli yksinäinen istuinpaikka. Oli jo hämärä, lyhtyjä sytytettiin ja liike laivojen läheisyydessä keskittyi valaistuihin paikkoihin.
Salme painautui penkille ja jäi eteensä tuijottamaan.
Hän oli istunut siinä kauan, kun heräsi kuullessaan norjankieltä. Kaksi merimiestä kulki ohi.
Hän vavahti tuskasta. Täällähän se oli sekin laiva, joka heidät huomenna veisi takaisin Norjaan, takaisin siihen elämään, jota hän ei enää jaksanut elää.
Hän nousi. Laineet loiskivat rantaa vasten. Syvää ja mustaa oli vesi, syvää ja synkkää kuin hänen sydämensä surukin. Hänen täytyi saada levätä ja unohtaa.
Mitä elämästä, kun ei enää jaksanut elämän taakkaa kantaa? — Minä menen nyt, sanoi hän hiljaa. — En minä jaksa kulkea rinnallasi, minä olen niin heikko.
Hän kumartui eteenpäin, katsoen veden mustaan, rauhoittavaan hautaan.
Aallot kutsuivat: tule, tule!