Ja minkä verran hän oli siitä kertonut?
Hän oli antanut Salmen kitua ja kärsiä uskossa, että Holger oli voimakas tunturisielu, jonka syvyyksien perille ei Salme voinut päästä siksi, että hän oli heikko pikkusielu, arvoton Holgerin rinnalla astumaan.
Mutta mitä ilmaisi ja opetti todellisuus? Eikö sitä, että salaisuuksia säilyttää ei ainoastaan syvä, vaan myöskin — samea vesi.
— Holger, Holger, minä luotin sinuun, minä rakastin sinua niin rajattomasti.
Syystuuli puisteli puita Elbehöhe'llä. Kaupungin melu kuului etäisyydestä sekoittuen satamasta päin tuleviin ääniin.
Salme ei kuullut mitään. Hän vain tuijotti eteensä, sanoi sanan ja jäi taas tuijottamaan. Sitte hän nauroi.
— Minä luotin sinuun, mutta sinä särjit luottamukseni tunnottomasti kuin lelun. Sinä syytit minua siitä, mitä omassa povessasi piili. Holger, Holger!
Hän huojutti ruumistaan edestakaisin kuin kovaa ruumiillista tuskaa tuntien. Sitte hän nousi ja rupesi astumaan satamaan päin.
Siellä oli vilkasta. Ympärillä myllertävä elämä tuntui aluksi helpottavalta. Sitte se taas rupesi vaivaamaan.
Hän kulki kauemma ja yhä kauemma, tietämättä minne. Kulkiessaan hän hermostuneesti hypisteli sormustaan. Se tuntui polttavan.