— Onko Holger sellainen? — Se kysyttiin kuivasti ja yksikantaan.
Vidarilta putosi kourallinen kuoria peitteelle ja käsi vavahti hermostuneesti.
— Kyllähän sinä sen tiedät, sanoi hän leikiksi kääntäen. — Rakkaus on aina sama, mutta esineet vaihtuvat. Kukapa ei sitä olisi kokenut? Noin kuin sinä ja Holger olette toisiinne kiintyneet ei usein elämässä rakasteta.
Hän koetti näyttää veitikkamaiselta, mutta katse oli harhaileva ja karttoi Salmen katsetta. Hän oli joutunut umpikujaan, josta ei tiennyt, miten pelastautua.
Salme tuli itse hänelle avuksi. — Minun täytyy mennä, sanoi hän. —
Huomenaamuna ennen lähtöämme tulen sanomaan hyvästit.
Hän lähti sairaalasta tietämättä, minne mennä. Ensin hän kauan aikaa harhaili sinne tänne, joutui etäisiltä kaduilta keskikaupungille ja Alsterin äyräiltä taas laitakaupungille.
Elbehöhe'n rinteellä painui hän viimein väsyneenä istahtamaan.
— Hän on pettänyt minut, hän on pettänyt, mutisi hän itsekseen. Se ajatus ei häntä eroon päästänyt.
Siksikö Holger niin usein oli vainunnut pintapuolisuutta ja huikentelevaisuutta Salmessa, siksikö aina epäillyt, että tiesi itse antaneensa syytä epäilyyn.
Kovuudella hän oli kohdellut, kuullessaan, mitä Salme ennen kihlaustaan oli kokenut suhteissaan toisiin. Itse hän kenties oli lähennellyt jos kuin monta, rakastanut ja jättänyt, ihastunut ja ihastuttanut, taas kylmetäkseen. —