Salme seurasi kuin unessa. Nyt kysyttiin lujuutta, sen hän ymmärsi. Tunturien kasvattamaa voimaa vai suomalaista sitkeyttäkö, sama se, mutta kysyttiin kykyä olla niin, ettei Vidar näinä viimeisinä hetkinä saisi aavistaa, mikä myrsky hänen mielessään riehui.
Hän tunsi hämmästyttävää tyyneyttä sisään astuessaan.
— Oletko nukkunut, sanoi hän miltei iloisesti, asettuessaan taas vuoteen viereen?
— En. — Sinä olet ollut kauan poissa. — Vidar hypisteli hermostuneesti lautaselle jääneitä kuoria. Hän oli toisenlainen kuin tavallisesti, mutta Salme ei sitä huomannut.
— Unohduin puutarhaan kävelemään, vastasi hän. — Raitis ilma tekee hyvää.
— Salme, oletko huomannut, miten helposti me arvostelemme toisia omien tunteittemme mittapuuta käyttäen?
— En tiedä. — Vastaus tuntui hajamieliseltä. Se rohkaisi Vidaria. Hän tahtoi, hänen täytyi auttaa.
— Sinä et aina muista asettua Holgerin kannalle. Hän ei ajattele, miten toisenlainen sinä olet.
Silloin Salme ymmärsi, että Vidar oli nähnyt ja kuullut kaikki. Mutta hän ei voinut vastata.
— Holger muistaa omasta kokemuksestaan, miten uutuus viehättää. Hän suri sitä nuorena, että yhtenään ihastui ja sitte tunsi tympäisyä.