— Sinä sielulleni opetit ivanaurun. — Kädet puristautuivat nyrkkiin.
— Sinä opetit minua — halveksimaan.
Hän kulki yhä kiivaammin. Tuskaa, tuskaa oli joka hengenveto.
Että hän näin pitkälle oli joutunut! Että täytyi halveksia, kun tahtoi rakastaa!
Vai oliko tämäkin ehkä sitä, että Holger oli "suuri-", hän "pikkusielu"?
Hän nauroi taas.
Olihan tällaista sattunut jo ennenkin, jo kihlauskesänä kotona Suomessa ja sitte Norjassa. Kun vain Salme osoitti ystävyyttä jollekin toiselle, sai Holger aina syytä moitteeseen. Perhosluonteen merkkiä se kaikki hänestä oli.
Mutta tämä! — Vidar — Holgerin oma veli — ja sitte vielä hetkenä, jolloin Salme vain ajatteli sitä miten paremmin oppia Holgeria ymmärtämään.
— Rouva, kapteeni tahtoo teitä tavata. "Sisar" sairaanhoitajatar-puvussa pysäytti Salmen.
— Mitä? — Salme säpsähti. — Mitä nyt?
— Herra on mennyt kaupungille, kapteeni tahtoisi tavata rouvaa.