Salme tunsi tuskallisen selvään, miten toisin hän nyt Holgeria arvosteli kuin ennen. Mutta samassa muistui hänen mieleensä, miten Vidar tämän kuukauden kuluessa aina huomaamattomalla tavalla oli osannut houkutella esiin Holgerin hyvät puolet, miten hän oli saanut varjot väistymään ja luonut iloa ympärilleen.
Kun voisi Salmekin noin tehdä! Kun voisi vastaisina vuosina olla
Holgerille yhtä hyvä apu kuin Vidar veljenä sitä oli ollut ja oli!
Lämmin tunne läikähti rinnassa, ja Salmen sielu suli katseeseen. —
Vidar, Vidar, opeta minuakin Holgeria rakastamaan.
Samassa tunsi Salme Holgerin käden olallaan.
— Säästä sydämelliset silmäyksesi toiseen kertaan. — Ääni oli pureva.
Salme katsoi häneen. Hetken kuluessa tunsi hän vihan, ylenkatseen ja halveksimisen kuohahtavan rinnassaan. Mutta kun katse kohdistui Holgeriin, ei siinä enää ollut kuin teräksistä, kovaa kylmyyttä, joka ei toiselle tahdo antaa hituistakaan siitä, mitä sydämessä liikkuu, sanoo vain kylmästi, mutta pelotta: Tuo ei pysty minuun, minä olen syytön.
— Vidar on väsynyt ja minulla on työtä. — Holger etsi papereitaan pöydältä.
Salme ei vastannut, ei katsonutkaan sinne päin. Hän kääntyi selin Holgeriin ja läksi sanaakaan sanomatta huoneesta. Käytävästä etsi hän päällysvaatteensa ja oli hetken kuluttua keskellä sairaalan puutarhaa.
Sataa tihuutti paraikaa. Ilma oli sumuista ja sakeaa. Kyynelissä kylpi maa. Tuuli valitti ja vaikeroi.
Salme ei huomannut mitään. Hän kulki vain edestakaisin pitkiä hiekkakäytäviä pitkin ja tuon tuostakin hän nauroi, nauroi niin, että itse sitä säikähti.